Matti Ylönen

Editoitu versio tästä kolumnista oli tarkoitus julkaista joulukuussa 2019 Fingon nettisivuilla, mutta se ei järjestön mukaan ollut riittävän kannustava. Avaan asiaa laajemmin toisessa kirjoituksessani. Jos nyt editoisin itse kolumnin loppuun, korostaisin kehitysministeri Skinnarin ohella koko hallituksen laajempaa vastuuta: kehityspolitiikan suurimmat linjat on kuitenkin päätetty hallitusneuvotteluissa hallituspuolueiden kompromissina. Pitäisi kysyä, kuinka moni hallituspuolueista oikeasti halusi hallitusneuvotteluissa muutosta edellisen hallituksen kehityspolitiikkaan. Julkaisen tekstin kuitenkin alkuperäisessä muodossaan vain kirjoitusvirheitä korjaten.

Mitä sosialidemokraattinen kehityspolitiikka tarkoittaa 2020-luvulle tultaessa? Tähän kysymykseen vastaamisesta on tullut etenkin nykyisen hallituksen myötä vaikeampi vastata kuin olisin osannut kuvitellakaan.

Lyhyt vastaus kysymykseen tuntuu ehkä hieman yllättäen olevan, että ei juuri mitään uutta verrattuna Kokoomuksen kehityspolitiikkaan. Kokoomuksen vuoden 2018 ulko- ja turvallisuuspoliittisen kannanoton mukaan Suomen pitää keskittyä ”entistäkin selkeämmin naisten ja tyttöjen aseman ja koulutuksen, yksityisen sektorin vahvistamiseen sekä ilmastonmuutoksen vastaisiin toimiin.”

Taustalla oleva ulkomaisten investointien fasilitointiin perustuva kehitymalli on siitä erikoinen, että sille ei löydy historiallisia vertailukohtia. Maailmanhistoriassa yksikään maa ei ole kehittynyt ”itsestään” ulkomaisten investointien fasilitoinnin avulla. Kehitykseen on tarvittu määrätietoista teollisuus-, koulutus- ja sosiaalipolitiikkaa.

Rinteen hallitus jatkoi Sipilän hallituksen aloittamaa Finnfundin roolin kasvattamista sille myöntämällään 210 miljoonan euron lainalla. Valtioneuvoston tiedotteen mukaan laina tuki ”suoraan Suomen kehityspoliittisia painopisteitä”. Muu kehitysyhteistyöhön ja -politiikkaan liittyvä toiminta on jatkuvalla säästöliekillä. Kriittisen kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksissä ei ole tapahtunut parannuksia.

Tämä on kahdesta syystä lyhytnäköistä politiikkaa juuri sosialidemokraateilta. Ensinnäkin kannatuksensa kanssa kipuilevan Keskustan kanssa pikavoittoja ei liene luvassa millään politiikan ”isoilla” sektoreilla, kuten veropolitiikassa tai sote-asioissa. Kehityspolitiikassa sen sijaan olisi periaatteessa mahdollista saada aikaan paljonkin.

Kehityspolitiikan aikaansaannokset eivät toki olisi poliittisesti samassa luokassa kuin sote-uudistus tai talouspolitiikan isommat suunnanmuutokset. Silti niitä ei kannata aliarvioida. Esimerkiksi Paavo Väyrysen tahtopolitiikka luonnonvarakysymysten runnomiseksi Suomen kehityspolitiikkaan keräsi aikanaan paljon huomiota, ja oli varmasti hänen äänestäjäkuntansa joukossa suosittua.

Toiseksi kyse on myös yhteiskunnallisen tiedontuotannon ja julkisen keskustelun suunnasta sekä poliittisesta pääomasta. Oppositiolle tuntuu sopivan, että yhteiskunnallista keskustelua hallitsevat erilaiset identiteettikysymykset. Keskustelun fokuksen siirtyminen taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen ja globaaleihin valtarakenteisiin sotkisi tätä oppositiostrategiaa.

Tällaisen identiteettipolitiikan haastaminen edellyttäisi kuitenkin kriittistä tiedontuotantoa, sen pohjalta tehtyjä poliittisia avauksia ja niistä viestintää. Kun ulkoministeriön asiantuntijavirkamiehistö toimii leikkausten runtelemana äärimmäisen pienillä resursseilla jää moni selvitys tuottamatta, kansainvälinen kontakti syntymättä ja  keskustelunavaus tekemättä.

Sama pätee kansalaisyhteiskuntaan. Kun leikatun rahoituksen painotuksessa ei erikseen korostu kriittisen vahtikoiraroolin ja ruohonjuuritason toiminnan ylläpitäminen, nämä tuntuvat näivettyvän hiljalleen. Tämä rapauttaa keskustelua kansainvälisen talousjärjestelmän sääntelyn valuvioista sekä globaalista eriarvoisuudesta.

Jäljelle jää puhetta innovaatioista ja yritysyhteistyöstä ilman, että hahmotettaisiin valtion täysin keskeistä roolia niiden taustalla sosiaalipolitiikan, koulutuspolitiikan ja muun yhteiskuntapolitiikan kautta. Joillekin oppositiopuolueille tällainen laajempi yhteiskunnallisen keskusteluilmapiirin muutos varmasti sopii, mutta on vaikea nähdä miten se palvelisi yhtään pidemmällä aikavälillä sosialidemokraattisia tavoitteita.

Pallo on sosialidemokraateilla, ja sillä olisi mahdollista pelata. Suuntaa ei tarvitsisi hakea paljon puolueen globalisaatio-ohjelmaa kauempaa. Siinä puhutaan globaalin liikkeen tarpeesta, kansalaisyhteiskuntien vahvistamisesta, ja aktiivisesta otteesta kansainvälisissä järjestöissä.

Mukana on kunnianhimoisia linjauksia myös ympäristöpolitiikasta, kansainvälisen verojen välttelyn hillitsemisestä, sekä työstä kauppapolitiikan sääntöjen uudistamiseksi. Jotain kaikuja näistä löytyy hallitusohjelmastakin. Näiden ja muiden linjauksen tavoitteiden toimeenpanossa vierähtää hyvinkin yksi hallituskausi – mutta vain jos takana on riittävästi uusia resursseja ja poliittinen tahto.

Rahaa näiden tavoitteiden edistämiseen voisi löytyä esimerkiksi leikkaamalla kehityspankeille meneviä maksatuksia. Ne ovat joka tapauksessa siirtäneet työnsä painopistettä yhä enemmän siihen samaan investointien fasilitointiin, jota Suomi joka tapauksessa tekee valtavasti Finnfundin kautta.

Tästä saatavaa pelivaraa voitaisiin käyttää vahvistamaan henkilöstöresursseja kehityspolitiikan sisällä esimerkiksi sosiaali- ja terveyspolitiikan, työkysymysten ja verotuksen saroilla. Näitä voitaisiin tukea ulkoministeriössä, järjestörahoituksessa sekä kansainvälisesti YK-järjestöjen kautta. Kehitys- ja rauhanjärjestöjen rahoitus ja sen tarkempi suuntaaminen on myös avainkysymys.

Oppia voitaisiin hakea 2000-luvun alusta, kun keskeiset sosialidemokraatit pyörittivät ja osallistuivat useampaankin globalisaation hallintaan liittyvään paneeliin ja aloitteeseen, ja globaaliasiat näkyivät aivan toisella tavalla myös Ulkoministeriön organisaatiossa ja toiminnassa. Tuolloin näistä aloitteista oli kansainvälisesti ehkä jopa ruuhkaa, nyt niistä on nurkkakuntaisuuden kasvaessa selkeä puute.

Tätä kautta uudet ideat ja ajatukset voisivat saada jalansijaa Suomessa ja kansainvälisesti. Ehkä näin myös yhä nurkkakuntaisemmaksi käyvä julkinen keskustelu voisi saada tärkeitä kansainvälisiä tuulahduksia.

Mitä pidemmälle hallituskausi etenee, sitä haastavampaa oman kädenjäljen jättämisestä sosialidemokraateille tulee. Samalla on muistettava, että vuosittain sovittavat budjettikehykset ja rahoitussuunnitelmat ovat poliittisia sopimuksia, joita voidaan aina myös haluttaessa muuttaa. Tämän toteamiseksi ei tarvitse katsoa Suomen kehityspolitiikan lähihistoriaa kauemmalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.