by

Yksityisen sektorin kehityksen tilastoharha

Kehityspolitiikkaa käännetään yksityisten yritysten tukemisen suuntaan perustuen osin lukuun, jonka uskottavuus on hyvin heikko. Tämä kehitys ei palvele pitkällä aikavälillä sen enempää kehitystä kuin Suomeakaan.

Tässä kuussa julkaistiin suurelta osin kirjoittamani Kepan ajankohtaiskatsaus Vienninedistämistä vai kehitysyhteistyötä: yksityinen sektori kehitystoimijana.

Julkaisutilaisuudessa mainittiin, että ”90 prosenttia uusista työpaikoista syntyy yksityiselle sektorille. Pelkällä kehitysyhteistyöllä ei voida ratkaista infrastruktuuriin, energiaan tai ilmastonmuutokseen liittyviä ongelmia”.

Olin kuullut luvun aiemminkin, sillä muistan kuulleeni sen esimerkiksi perusteltaessa Finnfundin 130 miljoonan pääomakorotusta. Korotus oli hallituksen jo tutuksi käyneeseen tapaan täysin eri suuruinen – paljon suurempi – kuin Finnfund itse pyysi. Samalla esimerkiksi kansalaisjärjestöiltä leikattiin 43 prosenttia rahoituksesta ja montaa Suomen kärkiohjelmaa supistettiin rajusti.

Olen pitkään miettinyt, että olisi syytä katsoa, mistä tämä usein toisteltu luku oikein syntyy. Nyt sain vihdoin aikaiseksi.

Pikaisella etsinnällä löysin useita Maailmanpankin raportteja, joissa oli viitattu pankin vuosien 2005 ja 2013 World Development Report (WDR) -lippulaivajulkaisuihin.

Vuoden 2005 WDR-raportissa todetaan lyhyesti, että ”yksityinen sektori vastaa yli 90 prosentista työpaikoista kehitysmaissa”. Tälle annetaan kaksi lähdettä. Ensimmäinen on Väli-Amerikan kehityspankin julkaisemassa kirjassa Diálogo Regional de Política julkaistu artikkeli Estudio Comparativo de Estadísticas de Empleo Público en 26 Países de América Latina y el Caribe.

Espanjan taitoni on lähes olematon, mutta uskon saaneeni jonkinlaisen käsityksen Ingrid Carlsonin ja J. Mark Paynen artikkelista. He tutkivat siinä 26 Latinalaisen Amerikan maan työllisyyttä vuosina 1995 ja 1999.

Työvoimatrendejä käsittelevässä kaaviossa (Figura 6) kerrotaan, että julkisen sektorin työntekijöiden osuus kyseisissä maissa tippui vuoden 1995 hieman yli viidestä prosentista vuoden 1999 noin neljään prosenttiin. Kielitaitoisempi lukija voi saada tästä irti enemmänkin? Joka tapauksessa tutkimus keskittyi lyhyeen aikajaksoon Latinalaisessa Amerikassa.

Toinen vuoden 2005 WDR-raportin lainaama tutkimus on nimeltään Highlights of Public Sector Pay and Employment Trends: 2002 Update. Se käsittelee työllisyystrendejä rikkaissa OECD-maissa. On täysi mysteeri, miten tämä lisää ymmärrystämme kehitysmaiden työpaikkajakaumasta.

Vuoden 2013 WDR-raporttiin on kaivettu uudet lähteet. Julkaisussa kerrotaan kuinka yksityinen sektori vastasi 90-95 prosentista uusia työpaikkoja Brasiliassa, Filippiineillä ja Turkissa vuosina 1995-2005.

Lisäksi raportti kertoo samassa yhteydessä, kuinka Kiinan sektoritasapaino muuttui vuosina 1981-2001. Vuonna 1981 yksityisellä sektorilla työskenteli 2,3 miljoonaa ihmistä ja valtion omistamissa yrityksissä 80 miljoonaa. Vuonna 2001 molemmilla sektoreilla oli töissä noin 75 miljoonaa ihmistä.

Maailmanpankki toteaa tosin itse alaviitteessä, että Kiinan esimerkki on monimutkainen, sillä tilastointi sulkee ulkopuolelleen ison osan yrityksiä. (Ja hyvä niin, sillä muuten 1,3 miljardin ihmisen maassa olisi ollut aikamoinen työttömyyskriisi.)

EU:n komission tiedonannoissa, eduskunnassa ja monessa muussa yhteydessä lainattu luku vaikuttaa siis ainakin Maailmanpankin lippulaivaraporttien mukaan olevan tempaistu niin sanotusti stetsonista.

Valikoiden otetut tilastot ovat maista, jotka ovat tarkastelujaksolla joko käyneet läpi yksityistämisohjelmia ja/tai saaneet houkuteltua merkittäviä määriä kansainvälisiä investointeja. Ainakin Kiinassa ja Brasiliassa tämä on vieläpä tehty perinteisestä valtiovetoisesta kehitysajattelusta ammentaen. Filippiinien ja Turkin tapauksia tunnen huonommin.

Oli luku yksittäisissä maissa mikä hyvänsä, tärkeintä on joka tapauksessa vastata kysymykseen miten maiden itsensä havittelema kehitys syntyy. Silloin puhutaan väistämättä paljon isommista asioista kuin yksittäisistä pääomasijoituksista tai yrityslainoista. Vaikka työpaikoista syntyisikin jossain maissa ja jossain tilanteissa vaikkapa 90 prosenttia yksityiselle sektorille, pitäisi katsoa mitkä valtion linjaukset ja laajemmat kehityskulut tämän ovat tehneet mahdolliseksi.

Suomenkin kehityspolitiittisessa keskustelussa on unohtunut, että IMF:n tilastojen pohjalta tehdyn laskelman mukaan julkinen sektori on investointien suurin lähde suuressa osassa kehitysmaita. Lisäksi ne maat, jotka ovat onnistuneet valjastamaan kansainvälisiä investointeja kehitykseen, ovat tehneet sen osana aktiivista teollisuus-, sosiaali- ja koulutuspolitiikkaa.

Tämäntyyppisillä työkaluilla Suomikin aikoinaan teollistui, vaikka keinot ja toimintaympäristö olivatkin erilaisia.

Yhä vieläkin Suomella on vahvaa ja arvostettua osaamista kyseisillä sektoreilla. Tuhannen taalan kysymys on, onnistuuko hallitus tuhoamaan tämän pitkäjänteisen työn vai saadaanko työtä jatkettua leikkauksista huolimatta.

Write a Comment

Comment