Heikki Pursiainen, veroparatiisit ja tieteen kriteerit, osa 2

Heikki Pursiainen on laatinut pitkän vastauksen hänen veroparatiisikirjoitustaan käsittelevään kritiikkiini. Tämä hänen toinen kirjoituksensa tunnistaa ensimmäistä paremmin yhteen arvioon keskittymisen rajoitteita, kiitos siitä. Kirjoitus sisältää kuitenkin kolme keskeistä ongelmaa.

Ensimmäinen on se, että Pursiainen on vastauksessaan muuttanut lennosta alkuperäisen artikkelinsa julkilausuttuja tavoitteita.

Toinen on se, että hän viittaa jo toisen kerran artikkeliin, joka ei käsittele asiaa jota Pursiainen sanoo sen käsittelevän.

Kolmanneksi Pursiainen linjaukset yhteiskunnalliseen osallistumiseen vaadittavasta tietotaidosta ovat erittäin kyseenalaisia.

Pääviesti vaihtui matkan varrella

Oma kirjoitukseni vastasi Pursiaisen alkuperäisen artikkelin väitteeseen, jonka mukaan ”julkisuudessa esitetyt luvut verovälttelyn aiheuttamista veromenetyksistä ovat virheellisiä monella tavalla”.

Nyt hän sanoo kuitenkin alkuperäisen artikkelin pääviestin olleen, ”että väitteet biljoonan euron vuotuisista veromenetyksistä Euroopassa ovat liioiteltuja parhaan tutkimustiedon valossa”.

Jos suurelle yleisölle puhutaan blogissa ja mediassa yleisesti ”julkisuudessa esitetyistä luvuista”, lukijat ansaitsevat saada selvän kuva keskustelussa esiintyneistä arvioista. Tätä Pursiainen ei alkuperäisessä kirjoituksessaan antanut. Kirjoitus ei vain kritisoinut suurimpia esitettyjä lukuja vaan esitti pienemmät (ja eri asiaa käsittelevät) luvut tieteen kantana.

Tämä johti lukijoita harhaan. Edellisen kirjoitukseni kritiikkini pätee edelleen.

Valtioneuvoston esityksen kritiikille ei ole perusteita 

Pursiainen nostaa kirjoituksestani esiin kaksi erityisen ”hämmästyttävää” kohtaa. Ensimmäinen hämmästyttävä asia on Pursiaisen mukaan se, että siteeraan luotettavana lähteenä Valtiovarainministeriön tekemää arviota hallituksen esityksessä.

Miksi? Koska hänen mukaansa on melko varmaa, ”että Ylönen ei pidä hallituksen esityksiä luotettavina tietolähteinä muissa yhteyksissä, kuten vaikkapa hallintarekisteröinnin vaikutuksia arvioitaessa”.

Palaan hieman myöhemmin tähän yhteiskunnallisen keskustelun kannalta vaaralliseen tapaan sivuuttaa argumenttien sisältöjä mielivaltaisesti niiden esittäjien mukaan.

Kuten Pursiainen varmasti tietää, tämän tyyppiset hallituksen esitykset valmistellaan valtiovarainministeriössä. Jos hän olisi perehtynyt tähän lakiesitykseen, hän tietäisi myös että VM:n laskelma toteutettiin Verohallinnosta saadulla salaisella veroilmoitusdatalla.

Kuten alkuperäisessä artikkelissani totesin, ovat tällaiset ”alhaalta ylöspäin” lähtevät arviot yleensä kaikista luotettavimpia, ja tätä tulosta voidaan pitää poikkeuksellisen luotettavana. Toisin sanoen hänen kritiikillään ei ole mitään pohjaa.

Pidän myös erikoisena ajattelutapaa, jonka mukaan tutkimus pitäisi hylätä sen takia, että se on valtiovarainministeriön virkamiesten tekemä.

Virénin tutkimus ei käsittele kansainvälisen sijoitustoiminnan verovilppiä

Toinen Pursiaisen mielestä ”hämmästyttävä” asia on, että siteeraan Markku Hirvosen ja hänen kollegoidensa arvioita kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvästä verovilpistä. Hirvosen ja hänen kollegoidensa tutkimuksessa todettiin muun muassa, että ”pelkästään rajoitetusti verovelvollisille maksettuihin osinkoihin liittyvät järjestelyt aiheuttavat vuosittain Suomen valtiolle 300–600 miljoonan euron veromenetykset”.

Tämä hämmästely kumpuaa hänen mukaansa kahdesta lähteestä. Ensinnäkin Pursiainen toteaa että Hirvosen arvioita käsiteltiin artikkelissa, jonka hän linkkasi kirjoitukseensa.

Kyseinen artikkeli oli kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistu Onko koko Suomen talous harmaata?. On erikoista että Pursiainen linkittää jo toista kertaa tämän artikkelin, sillä se ei käsittele Markku Hirvosen ja hänen kollegoidensa arvioita kansainväliseen sijoitustoiminnan verovilpistä. Matti Virénin artikkeli keskittyy samaisen laajan tutkimuksen arvioihin harmaan talouden osuudesta Suomessa, mikä on eri asia.

Kuten aiemmin toin esiin (vaikka Pursiainen väittää minun sivuuttaneen asian), Virénin mainitsemia kritiikkejä ekonomisti Schneiderin metodologiaa kohtaan on syytä tarkastella vakavasti. Kansainvälisen sijoitustoiminnan verovilppiä ei kuitenkaan mainita Virénin artikkelissa kertaakaan.

Herää kysymys, eikö Pursiainen ole lukenut linkkaamaansa artikkelia? Vai riittääkö hänen mielestään yhdellä osa-alueella esitetty kritiikki koko henkilön tuotannon mitätöimiseen? Jälkimmäinen vaihtoehto on pelottava.

Hyökkäys Markku Hirvosta kohtaan oli ala-arvoinen

Toinen asia mitä Pursiainen hämmästelee Markku Hirvosen siteeraamisessa on se, että Hirvonen on Pursiaisen mukaan ”harmaasta taloudesta bisneksen itselleen tehnyt entinen verovirkamies ja konsultti, jolla ei ole alan tutkijankoulutusta ja jonka arvioita asiantuntijat eivät pidä uskottavina”.

Tämä heitto on ala-arvoinen. Kuten Pursiainen hyvin tietää, Eduskunnan tarkastusvaliokunnalle tehdyn tutkimuksen (jonka tilaamista aiempi oma Veroparatiisit-kirjani siivitti valiokunnan sisällä) tekijöinä ovat Markku Hirvonen, Risto Walden ja Pekka Lith. Pari sanaa heidän taustastaan lienee paikallaan niille, jotka eivät näitä herroja tunne.

Markku Hirvonen on tehnyt pitkän uran verotarkastuksessa ja sittemmin valtiovarainministeriössä ja harmaan talouden VIRKE-hankkeen vetäjänä. Hän on Suomen tunnetuimpia harmaan talouden asiantuntijoita. Verotarkastajilla on tyypillisesti parempi näkemys harmaan talouden tutkimuksessa käytettävistä tietoaineistoista kuin akateemisilla tutkijoilla, joiden kokemus on tyypillisesti teoreettisempaa.

Risto Walden on puolestaan toiminut kymmenen vuotta Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa laskentatoimen ja verotuksen tutkijana. Hän on julkaissut näistä aiheista lukuisia artikkeleja ja kirjoja ja hänen asiantuntemuksensa näistä teemoista tunnustetaan laajasti. Hän on myös Veronmaksajat ry:n hallituksen jäsen ja entinen Uudenmaan verotuksen oikaisulautakunnan jäsen. Nykyään hän johtaa saman alan konsulttiyritystä. Myös Pekka Lith on toiminut tällä alalla yli 15 vuotta.

Näillä tutkijoilla ei siis ole Pursiaisen mukaan lähtökohtaisesti riittävää kokemusta tehdä alan tutkimusta Suomessa?

Kuinka monen Liberan julkaisun takaa löytyy esimerkiksi vastaavaa asiantuntemusta? Pitäisikö toimittajien tulevaisuudessa soveltaa jotain tämäntyyppisiä testejä, kun miettivät Liberan kutsumista studioon?

Pursiainen itse ei tietääkseni ole julkaissut tästä aiheesta tutkimusta, vaikka kuulen mielelläni jos olen tässä väärässä. Ja toisin kuin Pursiainen kaarrellen esittää, hän antoi alkuperäisessä kirjoituksessaan tästä huolimatta aihetta koskevia politiikkasuosituksia. Ne tosin liikkuivat syystä tai toisesta erittäin yleisellä tasolla ja niiden kontribuutio keskusteluun jäi siten pieneksi.

Henkilökohtaisesti pidän tämäntyyppistä ensisijaisesti henkilöön perustuvaa mielivaltaista luokittelua vaarana informoidulle yhteiskunnalliselle päätöksenteolle ja keskustelukulttuurille. Pidän erityisen outona sitä, että sitä tuottaa think tank, joka sanoo edistävänsä ”vapaata yhteiskuntaa”.

Voi myös kysyä minkälaiseen yhteiskunnalliseen nurkkaan Libera maalaa itseään, jos esimerkiksi valtiovarainministeriö on lähtökohtaisesti epäuskottava tietolähde riippumatta sen tekemien arvioiden yksityiskohdista, ja jos Aalto yliopiston laskentatoimen laitokselta tai valtionhallinnosta ja yksityiseltä sektorilta hankitut taustat ovat riittämättömiä alan tutkimuksen tekoon.

Otin jo Pursiaisen väitteet huomioon

Mitä tulee syytöksiin Pursiaisen väitteiden sivuuttamisesta (joiden varaan Pursiainen rakentaa koko uudelleen muokatusta kysymyksenasettelusta ammentavan vastauksensa), totesin tekstissäni että “Murphyn arvio perustuu joiltain osin (ei kokonaan) ekonomisti Schneiderin tutkimuksiin harmaan talouden määrästä, ja sitä on tosiaan kritisoitu. Kritiikit ovat olleet ainakin itselleni valaisevia”.

Toiseksi toin poliitikkojen lausunnoista puhuttaessa esiin, että ”Nähdäkseni yksikään siteerauksista ei kuitenkaan väitä, että 1000 miljardia tulisi veroparatiisimenetyksistä. En myöskään löytänyt lainauksista ajatusta siitä, että tähän ongelmaan puuttuminen ratkaisisi kaikki ongelmat.”

Jos tästä ei vielä tullut selväksi, niin totean nyt vielä erikseen että en tietenkään ajattele tähän ongelmaan puuttumisen luovan loputonta rahalähdettä kenellekään. Erittäin suuresta ongelmasta sen sijaan on kyse, sekä rahallisesti että muiden vaikutusten kautta.

Ihmettelen, jos Pursiainen pitää esimerkiksi kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvän verovilpin tai yritysten verojen välttelyn menetyksiä vähäisinä.

Millä tahansa politiikkatoimella on tietysti ulkoisvaikutuksia, jotka voivat tosin tämäntyyppisten haitakkeiden torjunnassa olla tapauksesta riippuen yhtä hyvin myös positiivisia. Tästä Pursiainen ei sano mitään.

”Huomio kiinittyy siihen, kuinka taloudesta puhutaan”

Lopuksi pidän valitettavana sitä, että Pursiainen julistaa ”suopeita” ja ”epäsuopeita” tulkintoja ”motiiveista” kritiikkini taustalla.

Linja tuntuu olevan eri kuin vuosi sitten. Tällöin hän totesi Suomen kuvalehdelle, että ”Tuntuu kummalliselta, että huomio kiinnittyy siihen, kuinka taloudesta puhutaan. Se on toisarvoinen kysymys, kuinka siitä puhutaan. Itse asia on tärkeämpi.”

 

Liberan veroparatiisikirjoitus ja kapea-alaisen tieteen sudenkuopat

Panama-papers on tarjonnut hyvän tilaisuuden käydä keskustelua veroparatiisitalouden rakenteista, salaisuuslakien aiheuttamista ongelmista, kansainvälisestä tuloerojen kasvusta sekä näiden ongelmien ratkaisumalleista.

Libera-ajatushautomon toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen on (samaan aikaan Iltalehden ja Helsingin sanomien kanssa) puolestaaan virittänyt keskustelua kansainvälisen veronkierron vaikutuslaskelmien taustalla olevasta metodologiasta. Moniääninen keskustelu on toki erityisen tärkeää teemassa, jonka ymmärtäminen vaatii useimpien talousteemojen tavoin useamman eri tieteenalan panosta.

Itse olen oppinut erittäin paljon keskusteluista ja yhteistyöhankkeista, joita tähän liittyen olen tehnyt esimerkiksi laskentatoimen, vero-oikeuden ja kansantaloustieteen tutkijoiden kanssa.

Mutta mennään siihen kirjoitukseen. Tekstin pääpointtina tuntuu olevan, että ”julkisuudessa esitetyt luvut verovälttelyn aiheuttamista veromenetyksistä” ovat ”moninkertaisesti liioiteltuja parhaan tutkimustiedon valossa”. Tämän lisäksi niitä tulkitaan Pursiaisen mielestä täysin harhaanjohtavasti.

Näitä todistamaan hän kertoo, kuinka neljä poliitikkoa ovat lainanneet tilintarkastaja Richard Murphyn arviota EU:n jopa 1000 miljardin euron verovälttely- ja veronkierto-ongelmasta. Nähdäkseni yksikään siteerauksista ei kuitenkaan väitä, että 1000 miljardia tulisi veroparatiisimenetyksistä. En myöskään löytänyt lainauksista ajatusta siitä, että tähän ongelmaan puuttuminen ratkaisisi kaikki ongelmat.

Vaihtoehtona Pursiainen tarjoaa ekonomisti Gabriel Zucmanin kirjaa The Hidden Wealth of Nations. ”Kohuekonomisti Thomas Pikettyn oppilaana” esitellyn Zucmanin laskelmat ovat Liberan mukaan ”ehkä kunnianhimoisimpia arvioita” mitä on tehty.

Juuri muihin arvioihin kirjoituksessa ei viitata.

Aloitetaan kirjoituksen ansioista. Murphyn arvio perustuu joiltain osin (ei kokonaan) ekonomisti Schneiderin tutkimuksiin harmaan talouden määrästä, ja sitä on tosiaan kritisoitu. Kritiikit ovat olleet ainakin itselleni valaisevia. Niistä tosin on kirjoitettu Suomessa jo aiemminkin, kuten Liberakin tuo esiin. Tällä tavoin ajattelu ja tiede kehittyvät.

Kirjoituksen ongelmana on kuitenkin joko tietämättömyys alaa koskevasta tutkimuksesta tai tutkimuksen valikoiva siteeraaminen. Veroparatiisitalouden laajuudesta on vuosien hiljaiselon jälkeen (viimeistelen juuri artikkelia aiheen käsittelystä 1970-luvulla) esitetty monia erityyppisiä arvioita, joita myös on siteerattu Suomessa.

Näistä Pursiainen ei puhu mitään. Lisäksi Murphyn ja Zucmanin tutkimusten mittakaavojen vertailu on myös sikäli ongelmallista, että ne mittaavat eri asioita. Murphyn arvio pitää sisällään harmaan talouden ja aggressiivisen verosuunnittelun, kun taas Zucman arvioi veroparatiisien osuutta harmaasta taloudesta.

Näiden lisäksi joitain keskeisiä tutkimuksia laittomasta veronkierrosta ja yritysten lain harmaalla alueella tapahtuvasta verojen välttelystä olisivat olleet esimerkiksi McKinseyn entisen pääekonomistin James Henryn The Price of Offshore -tutkimus, OECD:n arvio yritysten aggressiivisen verosuunnittelun aiheuttamista menetyksistä, ja IMF:n arvio kehitysmaiden veromenetyksistä. Listaa voisi jatkaa.

Suomen osalta mainitsematta jäävät esimerkiksi verohallinnon arviot virheellisen siirtohinnoittelun menetyksistä, Valtiovarainministeriön arvio korkokikkailuun puuttumisen vaikutuksista korkorajoitusta koskevassa hallituksen esityksessä, sekä Markku Hirvosen arviot kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvästä verovilpistä.

Näiden tutkimusten huomiotta jättäminen on erikoista ja huomiota herättävää. Ne myös tukevat käsitystä, että kyse on merkittävästä taloudellisesta ongelmasta – muista vaikutuksista puhumattakaan.

Yleisesti voi todeta että monia parhaita malleja yhdistää se, että ne on koostettu “alhaalta ylöspäin” esimerkiksi yrityskohtaisesta datasta, vaikka mallinnukseen perustuvia ylätason arvioitakin tarvitaan. Esimerkiksi OECD on viime aikoina peräänkuuluttanut yritystason tutkimuksesta ammentavaa tutkimusta veromenetyksistä. Itse olen yhdessä kollegoiden kanssa analysoinut verojen välttelyn kustannuksia yritystasolla Attendon, Stora Enson, First Quantum Mineralsin ja Agnico Eaglen kautta.*

Puolitiehen jääviä kirjoituksia on tietysti maailma täynnä, ja huteja tulee kaikille paljon kirjoittaville. Yllätyin Liberan aktivoitumisesta kuitenkin suhteessa sen aiempiin räväkköihin tiedepoliittisiin kantoihin. Esimerkkinä tästä on mielipide että ”jokaista suosittelijaa, jolla ei ole tarjota omista tai muiden tutkimuksista koostuvaa lähdeluetteloa, täytyy lähtökohtaisesti pitää huruakkana tai -ukkona”.

Tämän paljon levinneen tekstin lähteistys ei ainakaan ollut kummoinen.

Todellisuudessa tiede on toki paljon monisyisempi prosessi. Eri alojen tutkijayhteisöjen koot vaihtelevat paljon, samoin kuin niiden käyttämät menetelmät. Toisin kuin Pursiainen vaikuttaa esittävän, ei yhden teeman ”oikeaa” asiantuntijamielipidettä voida johtaa käytetyistä menetelmistä tai tietyn koulukunnan valtavirrasta.

Mitä tekemistä näillä tiedepoliittisilla irtiotoilla on veroparatiisien kanssa? Paljonkin. Vain pieni osa veroparatiisitutkimuksesta on kirjoitettu kansantaloustieteen piirissä. Alan kärkinimistä esimerkiksi Ronen Palan on kansainvälisen poliittisen taloustieteen professori, Prem Sikka laskentatoimen professori, Reuven Avi-Yonah taas oikeustieteen professori.

Kvantitatiivisia arvioita ovat tehneet esimerkiksi Harvardin poliittisen taloustieteen professori Mihari Desai, ja kehitysmaiden osalta esimerkiksi University of Massachusettsin Political Economy Research Instituten Leonce Ndikuama. Ja niin edelleen.

Jos Pursiaisen omia kriteereitä soveltaen julkisen kommentoinnin kriteerinä olisi tiivis kytkeytyminen alan valtavirran sillä hetkellä suosituimpaan tutkimustraditioon, voi jokainen havaita tässä ristiriidan.

Tietämättömyys alan tutkimuksesta näkyy myös Liberan kunnianhimoisena pitämän Zucmanin kirjassa. Ensimmäinen ongelma on, että Zucman ei näytä tuntevan veroparatiisiteemaa kovin hyvin. Hänen kuvauksensa veroparatiisien historiasta keskittyy lähinnä Sveitsiin, ja se on virheellinen. Tämä olisi tullut selväksi, jos Zucman olisi lukenut esimerkiksi Sveitsin veroparatiisihistoriaa käsittelevät merkkiteokset The Gnomes of Zürich ja Safety in Numbers.

Toiseksi Zucman sivuuttaa täysin esimerkiksi aiemmin mainittujen tutkijoiden laajan tuotannon veroparatiisien poliittisesta taloustieteestä. Näistä tutkimuksista Zucman olisi voinut oppia esimerkiksi veroparatiisitalouden syntyhistoriaa kanaalisaarten ja Liechtensteinin osalta. Hän ei myöskään ilmeisesti tunne Delawaren ja New Jerseyn salaisuuslakeja käsittelevää historiaa.

Kolmanneksi Zucman ei määrittele, mitä hän veroparatiisilla tarkoittaa. Sama ongelma on muuten myös Liberan lainaamassa artikkelissa, jonka Zucman on kirjoittanut ekonomisti Niels Johanssenin kanssa.

Neljänneksi Zucmanin arvio veroparatiisitalouden laajuudesta jättää huomiotta monia sijoitusinstrumentteja, kuten hän itsekin tunnustaa. Tämän vuoksi tämä Pursiaisen lainaama luku on jo määritelmällisesti pahasti alakanttiin.

Viimeisenä Zucmanin metodologiaa on kritisoitu muun muassa siitä, että se keskittyy kansantalouksien tilastoihin, jotka eivät useinkaan vastaa todellisuutta. Salaisuusvaltioihin meneviin varoihin liittyy esimerkiksi usein merkittäviä tietoisia kirjausvirheitä.

Tämän katsauksen tarkoituksena ei ole mitätöidä sen enempää Zucmanin kuin Johansseninkaan tutkimusta. Olen oppinut paljon molemmista, ja yhtä Johanssenin artikkelia minulla on ollut kunnia myös kommentoida.

Kuitenkin kaiken tämän jälkeen on kuitenkin erikoista puhua The Hidden Wealth of Nations -kirjasta Liberan kirjoituksen tavoin ”ehkä kunnianhimoisimpana arviona” tähän mennessä. Tämänkaltaisilla ajatuksilla on merkitystä etenkin, kun niitä viljellään myös laajalevikkisissä Iltalehdessä ja Helsingin sanomissa.

* Päivitys 13.4.: Attendon viestintä- ja yhteiskuntasuhdejohtaja Lauri Korkeaoja otti tekstin julkaisun jälkeen yhteyttä todeten, että Attendo ei enää harjoita samantyyppistä verosuunnittelua jota vuonna 2013 yhdessä Henri Purjeen kanssa kirjoitetussa raportissa kuvasimme. Tähän voi todeta, että viittasin kaikkiin tapaustutkimuksiin menneessä muodossa. Yleisenä tarkennuksena tästä huolimatta kaikkiin mainittuihin tapauksiin, että tapaustutkimukset tehdään lähtökohtaisesti aina tietylle aikavälille eivätkä siten välttämättä vastaa nykyhetken tilannetta.

Luisuuko veroparatiisikeskustelu sivuraiteille?

MOT:n tulevaa ohjelmaa odotellessa veroparatiisikeskustelu on käynyt kuumana. Viime päivinä on nähty paljon hyviä analyyseja, mutta myös hutilaukauksia.

Edellisessä blogikirjoituksessani toivoin, että Panamaleaks innostaisi journalisteja ja suurta yleisöä katsomaan Nordean toimien puimisen lisäksi Suomen linjoja EU:n veroparatiisialoitteissa. Miten on mahdollista, että hallitus toimii säännönmukaisesti EU-politiikassaan hallitusohjelman vastaisesti, eikä aiheesta käydä juuri mitään keskustelua?

Sipilän hallituksen strategisessa ohjelmassa nimittäin linjattiin, että ”Suomi toimii aktiivisesti kansainvälisen veronkierron estämiseksi”. Lisäksi hallitus linjasi ohjelmassaan lisäävänsä ”Suomen kehityspolitiikassa kehitysmaiden oman yritystoiminnan ja veropohjien vahvistamisen painoarvoa”.

Suomen panos kummankin tavoitteen edistämiseen riippuu eniten hallituksen EU-politiikasta. Veroparatiisien salaisuuslait ja koko liiketoimintamalli ylläpitävät sekä yksityishenkilöiden veronkiertoa että yritysten laillista tai lain harmaalla alueella liikkuvaa aggressiivista verojen välttelyä. Siksi näitä ongelmia ei voida eristää erillisiksi saarekkeiksi, vaikka mekanismit ja vaikutukset poikkeavat toisistaan.

Oli hienoa että Kauppalehti oli lukenut ja pikaisesti analysoinut pian tämän jälkeen Suomen tuoreen linjapaperin. Toisaalta Helsingin sanomissa Paavo Teittinen totesi, että Euroopan unionin ”komissio esittää parhaillaan kovia keinoja myös verosuunnittelun hillitsemiseksi”, ja että ”veronkierron kitkemiseksi on tehty jo paljon”.

Molemmille väitteille on toki mahdollista löytää tukea. Lukijalle jää kuitenkin helposti virheellinen kuva siitä, että kyllähän nämä asiat tässä edistyvät omalla painollaan, vaikka kirjoittaja ei tätä olisikaan tarkoittanut. Se, että jollain alueella on tehty paljon, ei tarkoita että tehdyt toimenpiteet riittäisivät ratkaisemaan taustalla olevia ongelmia.

Kauppalehden uutisoima linjapaperi oli uusin todiste Suomen nihkeästä linjasta puuttua yritysten verojen välttelyn ja veroparatiisien ongelmiin. Olen itse kirjoittanut asiasta aiemmin täällä. Finnwatch teki puolestaan erinomaiset kommentit Suomen edelliseen yritysten verojen välttelyä ja verotietojen avoimuutta koskevaan linjaukseen.

Suomessa näitä teemoja ovat Finnwatchin lisäksi seuranneet lähinnä Kepa ja muutamat yksittäiset toimittajat. Hallitus leikkasi sekä Kepan että Finnwatchin rahoitusta merkittävästi.

Suomen EU-poliittisen nihkeyden lisäksi on paikallaan muistuttaa ongelmista veroparatiisitapausten tutkinnassa. Hallitus oli alkutaipaleellaan leikkaamassa rahoitusta esimerkiksi poliisin talousrikostutkinnan varoista, jotka palautettiin asiasta nousseen kohun jälkeen.

Määrärahojen lisäksi oleellista on myös se, mitä niillä tehdään. Lauri Finér käsitteli Finnwatchin blogissaan Suomen tunnetuinta veroparatiisiyritystä Ocraa, josta olen itsekin taannoin kirjoittanut ja jolla oli aiemmin toimisto Helsingin keskustassa. Finér lainaa Antti Tokolan tekemää anonyymiä haastattelua näin:

”Heidän toimipisteeseensä oli tarkoitus tehdä yllätysratsia, jossa kerätään yhtiön suomalaisten asiakkaiden nimet. Kyseessä olisi ollut iso tietolähde, mutta tarkastajien esimies valitsi perinteisen tavan, jossa ilmoitettiin pari viikkoa ennen, että ollaan tulossa käymään. Niinpä tarkastajien saapuessa paikalle asiakkaiden nimet oli vedetty mustalla tussilla yli.”

Tuoreessa muistissa on myös, kuinka Liechtensteinin vuoden 2008 tietovuodon suomalaistietojen tutkinta kuivui kasaan. Toimittaja Jarno Liski kirjoitti Seurassa, kuinka

”KRP ei aloittanut esitutkintaa yhdestäkään tapauksesta oma-aloitteisesti. Verohallinto teki ainoastaan yhden rikosilmoituksen, joka päätyi KRP:n rikostarkastaja Erkki Rossille. Hän teki asiassa tutkimattajättämispäätöksen vuonna 2011.”

Odottaako Panama-papereita samantyyppinen kohtalo, Liski kysyy?

Toivottavasti keskustelu pysyy myös jatkossa näissä politiikan ja hallinnon kipupisteissä. Laajempi yritysten ja yksityishenkilöiden vero- ja omistustietojen avoimuus auttaisi paitsi yritysten verojen välttelyn hillitsemisessä, myös tarkempien arvioiden tekemisessä ongelman laajuudesta.

Juuri tästä jälkimmäisestä asiasta kannettiin huolta aiemmin mainitsemassani HS:n jutussa. Avoimuutta lisäävät aloitteet kuitenkaan tuskin etenevät ilman median ja kansalaisten aktiivista painetta ja seurantaa. Siksi tulevien päivien ja viikkojen julkisen keskustelun painopisteillä voi olla yllättävän iso vaikutus.

Europarlamentissa  vihreiden europarlamentaarikko Sven Giegold esitti tutkintakomitean perustamista Panamaleaksin perkaamiseksi. Saksalainen Giegold on ollut tässä teemassa avainhenkilöitä EU:ssa. Olen ilmeisesti seurannut tältä osin eri keskusteluja kuin mihin toisessa Kauppalehden jutussa viitataan.

Tällaisella komitealla olisi huomattavasti laajemmat valtuudet kuin mitä LuxLeaksin jälkeen perustettu EU:n TAXE-komitea sai. Aloite on erittäin tervetullut, ja kiinnostaisi tietää suomalaispoliitikkojen kantoja siihen.

Nordea, Panama and the ”automatic” exchange of information

Näyttökuva 2016-04-04 kello 12.48.45

This Sunday started the Panamaleaks, resulting in a torrent of news scandals involving banks, politicians and countless number of celebrities around the world. From the Nordic perspective, the biggest news was that the Nordea bank had set up nearly 400 offshore companies for its clients to the secrecy jurisdictions Panama and British Virgin Islands.

According to the Danish Politiken newspaper, Panamaleaks involved 542 banks, out of which Nordea ranked 11th in terms of the number of shell companies it has helped to set up.

In year 2015, Nordea had 393 employees in Luxembourg, representing a growth of 20 employees from the previous years. It made 211 million of profits with this work force. As a comparison, Nordea employed 6946 people in Finland with 1535 million of profits in 2015. This information is available at Nordea’s annual report, thanks to the long-term civil society campaigning that required large EU banks to published mandatory country-by-country reports on some of their key financials.

While there can be many reasons for Nordea’s high profits in Luxembourg, they most certainly raise some interesting questions. Moreover, they reflect the findings by the development NGO Oxfam that published its analysis on the French banks use of tax haven subsidiaries just last month.

Curiously, Nordea said in its response to the scandal that the automatic exchange of information will provide the information to all interested parties.

However, in reality, Panama first stated as a reaction to the automatic exchange of information that “none of these supposed international ‘standards’ meets the legal requirements of being international law”. After this, Panama said it will comply with the standard, but only after introducing six criteria that it would require from other countries. This led the OECD to remove Panama from its list of complying jurisdictions.

In other words, Nordea’s claims on the information exchange in Panama are a mere lip service for transparency. One can only wonder how this goes together with the bank’s guidelines on ethics and integrity. In these guidelines Nordea maintains that “Compliance risk is the risk of business not being conducted according to legal and regulatory requirements, market standards and business ethics. Proper compliance is one of the main guardians of the conscience and ethics of a financial services business.”

Another curious document is Nordea’s brochure for its trust services in the Isle of Man. This pdf was removed from Nordea’s Danish site after I wrote about it in Finnish on late Sunday, but similar material is still available in the bank’s US site (although I assume it will be removed soon after this post).

In the brochure, Nordea highlights anonymity and confidentiality as one key feature of its trusts. I have my doubts on whether this material is up-to-date, but I have not managed to find any comment from Nordea on this for the time being.

Finally, it would be interesting to hear whether Nordea still helps setting up trusts in Liechtenstein. They did this in 2008, when I asked about it in an email:

Näyttökuva 2016-04-03 kello 21.29.46

All in all, Panamaleaks and these material underline that we need binding, ambitious EU-level policies to tackle tax avoidance and tax evasion.

Nordeaa suurempi ongelma

Nordean Zürichin toimipiste vastasi vuonna 2008 kysymykseeni liechtensteinilaisista trusteista näin. Nykytilanteesta en tältä osin tiedä.

Nordean Zürichin toimipiste vastasi vuonna 2008 kysymykseeni liechtensteinilaisista trusteista näin. Nykytilanteesta en tältä osin tiedä.

 

 

 

[Edit 4.4.: Kaksi alkuperäisen tekstin linkkiä vei vääriin osoitteisiin ja ne on päivitetty. Lisäksi lisätty huomio siitä että Nordea on poistanut verkosta Man-saarten esitteensä]

Eilen käynnistyi yksi maailman suurimmista tietovuodoista, kun useat mediat julkaisivat uutisia perustuen panamalaisesta veroparatiisipalveluihin erikoistuneesta Mossac Fonseca -asianajotoimistoista vuodettuihin 11,5 miljoonaan asiakirjaan.

Suomalaisittain erityisen kiinnostava Ylen uutinen oli, että Nordea oli vuosien 2004–2014 aikana perustanut asiakkailleen lähes 400 veroparatiisiyhtiötä Panamaan ja Brittiläisille Neitsytsaarille. Tanskalaisen Politiken-lehden mukaan tietovuodossa oli mukana 543 pankkia, ja näiden pankkien joukosta Nordea oli avannut 11. eniten veroparatiisiyhtiöitä.

Nordealla oli vuonna 2015 Luxemburgissa 393 työntekijää. Työntekijämäärä oli kasvanut edelliseen vuoteen verrattuna 20 työntekijällä. Yhtiö teki tällä työntekijämäärällä 211 miljoonaa euroa voittoa. Vertailun vuoksi: Suomessa Nordealla oli samana vuonna 6946 työntekijää, ja voittoa syntyi 1535 miljoonaa euroa. Vuoden 2014 suhdeluvut olivat samansuuntaisia.

Nämä tiedot ovat saatavilla, koska isojen eurooppalaisten pankkien on pitänyt CRD IV -direktiivipaketin uudistuksen jälkeen raportoida vuodesta 2014 alkaen maakohtaisesti keskeisiä taloustietojaan. Tästä on kiittäminen pitkäaikaista kansalaisjärjestöjen kampanjointia suuremman avoimuuden puolesta.

En pysty sanomaan näistä luvuista mitään lopullista, mutta Luxemburgin työntekijämäärä ja tulos työntekijää kohden ovat joka tapauksessa kiinnostavia tietoja. Panamaleaks-skandaalin yhteydessä paljastuneita Nordean avaamia tilejä Panamaan ja Brittiläisille Neitsytsaarille tämä raportointi ei paljasta.

Oxfam-kehitysjärjestön äskettäin julkaisema laaja analyysi ranskalaisten pankkien veroparatiisisijoituksista antoi samansuuntaisia tuloksia. Uusien maakohtaisten tietojen avulla tehty raportti osoitti muun muassa, että veroparatiisitytäryhtiöt ovat keskimäärin 60 prosenttia kannattavampia kuin toiminta muissa maissa.

Kirjoitin vuonna 2008 julkaistussa Veroparatiisit-kirjassa, kuinka “Mansaaren kautta Nordea kauppaa trusteja, joiden yhtenä myyntivalttina on ‘anonymiteetti sekä luottamuksellisuus’. Majakkakuvilla koristellussa esitteessä Nordea kehui Man-saaria siitä, että “sijoittajat saavat kasvatettua sijoituksiaan käytännössä verovapaasti”.

Esite on edelleen saatavilla Nordean sivuilta [edit: Esite on poistettu Nordean sivuilta mutta nähtävillä täältä], vaikka vaikuttaisi että ainakin osa liiketoiminnasta myytiin vuonna 2014 muualle. Vuoden 2015 vuosikertomus mainitsee kuitenkin Man-saarten palvelut, samoin Nordean vuonna 2016 päivitetyt tanskalaiset verkkosivut. Mikä mahtaa olla tilanne nykyään?

Facebook-sivuillaan julkaisemassaan vastauksessa Panamaleaks-skandaaliin Nordea toteaa, että ”emme kannusta asiakkaitamme verojärjestelyihin emmekä hyväksy, että meitä käytetään veronkierrossa”. Lisäksi pankki viittaa tämän vuoden alussa käyttöön otettuun kansainväliseen raportointistandardiin.

Tämä OECD:n malliin perustuva standardi pyrkii automatisoimaan verottajien välisen, aiemmin hankaliin, yksilöityihin pyyntöihin perustuneen tiedonvaihdon sijoituksista. Käytännössä automaattisen raportoinnin käyttöönotto on vielä alkutekijöissään, siinä on porsaanreikiä, ja sen käytännön toimivuus jää vielä nähtäväksi.

Vaikka kyse on aidosti isosta edistysaskeleesta, uudistus ei siis ole aukoton. Suomessa automaattisesta tiedonvaihdosta on annettu osin ennenaikaisen ruusuinen kuva, ja Nordean vastaus jatkaa tällä linjalla.

Sanomatta jää, että Panama ei alun perin pitänyt automaattisen tiedonvaihdon standardia oikeana kansainvälisenä sopimuksena, ja taipui siihen pitkin hampain. Tämän jälkeen Panama julkaisi kuitenkin kuusikohtaisen listan reunaehdoistaan, ja näiden vesitysten vuoksi OECD poisti sen aiheellisesti automaattiseen tiedonvaihtoon osallistuvien maiden listalta.

Panaman ehtoja tietojenvaihtoon osallistumiseen olivat muun muassa tiedonvaihto vain kahdenvälisten sopimusten pohjalta, eikä monenkeskisesti. Tämä rajoittaa merkittävästi tiedonvaihdon alaa. Lisäksi se vaati täydellistä vastavuoroisuutta vaihdettaville tiedoille. Tämä sulkee ulos esimerkiksi kehitysmaita, joiden tiedonkeruu ei ole rikkaampien maiden tasolla.

Herääkin kysymys, millä tavoin Nordea uskoo automaattisen tiedonvaihdon auttavan yhtiöissä, joita se on perustanut Panamaan?

**

Yleisemmällä tasolla on mahdoton uskoa, että ongelmat ratkeaisivat pankkien omilla toimilla. Panamaleaks-skandaali olisi tilaisuus ajaa EU:ssa läpi laaja, pakollinen maakohtainen talous- ja veroraportointi kaikille suurille yhtiöille. Lisäksi muun muassa automaattisen tiedonvaihdon porsaanreiät pitäisi tukkia.

Näissä asioissa Suomi ja etenkin Juha Sipilän hallitus on valitettavasti ollut enemmän osa ongelmaa kuin sen ratkaisua. Viime vuonna Suomi pyrki vesittämään EU:n komission suunnitelmaa yhtiöiden verojen välttelyn hillitsemiseksi.

Valtiovarainministeriön valmistelema perusmuistio komission tuoreesta veronkierron ehkäisemisen toimenpidepaketista sisältää myös lähinnä epämääräisyyksiä EU:n kilpailukyvystä ja verosuvereniteetista.

Ikään kuin ”kilpailukyky” (joka on muutenkin valtioiden yhteydessä täysin väärä käsite) olisi sitä, että tietyt suuryritykset saavat veroetuja joilla ei ole mitään tekemistä niiden varsinaisen liiketoiminnan kanssa.

Pitäisi pystyä parempaan. Finanssikriisin jälkipyykkiä ei ole puitu loppuun ja varallisuutta rikkaimmille sijoittajille ja suurimmille yrityksille kasaavat rakenteet ovat yhä toiminnassa. Veroparatiisien ruokkimat tuloerot maiden välillä ja niiden sisällä ovat suurimpia kuin koskaan.

Toivoa sopii, että Panamaleaks kääntäisi suomalaistakin keskustelua maahanmuuttajien demonisoinnista olennaisempiin kysymyksiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tämä keskustelu käy kuumana Bernie Sandersin esivaalikampanjan myötä.