Yksityisen sektorin kehityksen tilastoharha

Kehityspolitiikkaa käännetään yksityisten yritysten tukemisen suuntaan perustuen osin lukuun, jonka uskottavuus on hyvin heikko. Tämä kehitys ei palvele pitkällä aikavälillä sen enempää kehitystä kuin Suomeakaan.

Tässä kuussa julkaistiin suurelta osin kirjoittamani Kepan ajankohtaiskatsaus Vienninedistämistä vai kehitysyhteistyötä: yksityinen sektori kehitystoimijana.

Julkaisutilaisuudessa mainittiin, että ”90 prosenttia uusista työpaikoista syntyy yksityiselle sektorille. Pelkällä kehitysyhteistyöllä ei voida ratkaista infrastruktuuriin, energiaan tai ilmastonmuutokseen liittyviä ongelmia”.

Olin kuullut luvun aiemminkin, sillä muistan kuulleeni sen esimerkiksi perusteltaessa Finnfundin 130 miljoonan pääomakorotusta. Korotus oli hallituksen jo tutuksi käyneeseen tapaan täysin eri suuruinen – paljon suurempi – kuin Finnfund itse pyysi. Samalla esimerkiksi kansalaisjärjestöiltä leikattiin 43 prosenttia rahoituksesta ja montaa Suomen kärkiohjelmaa supistettiin rajusti.

Olen pitkään miettinyt, että olisi syytä katsoa, mistä tämä usein toisteltu luku oikein syntyy. Nyt sain vihdoin aikaiseksi.

Pikaisella etsinnällä löysin useita Maailmanpankin raportteja, joissa oli viitattu pankin vuosien 2005 ja 2013 World Development Report (WDR) -lippulaivajulkaisuihin.

Vuoden 2005 WDR-raportissa todetaan lyhyesti, että ”yksityinen sektori vastaa yli 90 prosentista työpaikoista kehitysmaissa”. Tälle annetaan kaksi lähdettä. Ensimmäinen on Väli-Amerikan kehityspankin julkaisemassa kirjassa Diálogo Regional de Política julkaistu artikkeli Estudio Comparativo de Estadísticas de Empleo Público en 26 Países de América Latina y el Caribe.

Espanjan taitoni on lähes olematon, mutta uskon saaneeni jonkinlaisen käsityksen Ingrid Carlsonin ja J. Mark Paynen artikkelista. He tutkivat siinä 26 Latinalaisen Amerikan maan työllisyyttä vuosina 1995 ja 1999.

Työvoimatrendejä käsittelevässä kaaviossa (Figura 6) kerrotaan, että julkisen sektorin työntekijöiden osuus kyseisissä maissa tippui vuoden 1995 hieman yli viidestä prosentista vuoden 1999 noin neljään prosenttiin. Kielitaitoisempi lukija voi saada tästä irti enemmänkin? Joka tapauksessa tutkimus keskittyi lyhyeen aikajaksoon Latinalaisessa Amerikassa.

Toinen vuoden 2005 WDR-raportin lainaama tutkimus on nimeltään Highlights of Public Sector Pay and Employment Trends: 2002 Update. Se käsittelee työllisyystrendejä rikkaissa OECD-maissa. On täysi mysteeri, miten tämä lisää ymmärrystämme kehitysmaiden työpaikkajakaumasta.

Vuoden 2013 WDR-raporttiin on kaivettu uudet lähteet. Julkaisussa kerrotaan kuinka yksityinen sektori vastasi 90-95 prosentista uusia työpaikkoja Brasiliassa, Filippiineillä ja Turkissa vuosina 1995-2005.

Lisäksi raportti kertoo samassa yhteydessä, kuinka Kiinan sektoritasapaino muuttui vuosina 1981-2001. Vuonna 1981 yksityisellä sektorilla työskenteli 2,3 miljoonaa ihmistä ja valtion omistamissa yrityksissä 80 miljoonaa. Vuonna 2001 molemmilla sektoreilla oli töissä noin 75 miljoonaa ihmistä.

Maailmanpankki toteaa tosin itse alaviitteessä, että Kiinan esimerkki on monimutkainen, sillä tilastointi sulkee ulkopuolelleen ison osan yrityksiä. (Ja hyvä niin, sillä muuten 1,3 miljardin ihmisen maassa olisi ollut aikamoinen työttömyyskriisi.)

EU:n komission tiedonannoissa, eduskunnassa ja monessa muussa yhteydessä lainattu luku vaikuttaa siis ainakin Maailmanpankin lippulaivaraporttien mukaan olevan tempaistu niin sanotusti stetsonista.

Valikoiden otetut tilastot ovat maista, jotka ovat tarkastelujaksolla joko käyneet läpi yksityistämisohjelmia ja/tai saaneet houkuteltua merkittäviä määriä kansainvälisiä investointeja. Ainakin Kiinassa ja Brasiliassa tämä on vieläpä tehty perinteisestä valtiovetoisesta kehitysajattelusta ammentaen. Filippiinien ja Turkin tapauksia tunnen huonommin.

Oli luku yksittäisissä maissa mikä hyvänsä, tärkeintä on joka tapauksessa vastata kysymykseen miten maiden itsensä havittelema kehitys syntyy. Silloin puhutaan väistämättä paljon isommista asioista kuin yksittäisistä pääomasijoituksista tai yrityslainoista. Vaikka työpaikoista syntyisikin jossain maissa ja jossain tilanteissa vaikkapa 90 prosenttia yksityiselle sektorille, pitäisi katsoa mitkä valtion linjaukset ja laajemmat kehityskulut tämän ovat tehneet mahdolliseksi.

Suomenkin kehityspolitiittisessa keskustelussa on unohtunut, että IMF:n tilastojen pohjalta tehdyn laskelman mukaan julkinen sektori on investointien suurin lähde suuressa osassa kehitysmaita. Lisäksi ne maat, jotka ovat onnistuneet valjastamaan kansainvälisiä investointeja kehitykseen, ovat tehneet sen osana aktiivista teollisuus-, sosiaali- ja koulutuspolitiikkaa.

Tämäntyyppisillä työkaluilla Suomikin aikoinaan teollistui, vaikka keinot ja toimintaympäristö olivatkin erilaisia.

Yhä vieläkin Suomella on vahvaa ja arvostettua osaamista kyseisillä sektoreilla. Tuhannen taalan kysymys on, onnistuuko hallitus tuhoamaan tämän pitkäjänteisen työn vai saadaanko työtä jatkettua leikkauksista huolimatta.

Suomen hallitus ja kehitysrahoituksen kahdet säännöt

Katri Merikallio kirjoitti Suomen Kuvalehteen hyvän artikkelin Finnfundista ja nettiin jatkojutun, johon itsekin kommentoin pari pointtia. Meillä on eduskunnassa iso joukko kansanedustajia, jotka ovat puheiden tasolla hyvin huolissaan kehitysyhteistyön tuloksista ja läpinäkyvyydestä. Samat ihmiset ovat kuitenkin valmiita siirtämään leikkausten keskellä valtavan summan rahaa Finnfundille, jonka rahankäytöstä on etenkin rahastosijoitusten osalta vaikea saada kunnollista selkoa.

Finnfundin rahastosijoitukset ovat vain hyvin rajoitetusti julkisia. Usein veroparatiiseihin rekisteröidyt* pääomasijoitusrahastot sekoittavat julkista ja yksityistä rahaa ja tekevät sijoituksia aloitteleviin yrityksiin sääntöjensä puitteissa. Finnfund sijoittaa siis kehitysmaihin ja etenkin Afrikkaan sijoittaviin rahastoihin. Suurin osa tiedoista on liikesalaisuuksia, ja avun vaikutusten seuraaminen on siksi erittäin hankalaa ellei jopa mahdotonta. Sivusin teemaa äskettäin myös kepa.fi -sivuston kolumnissani.

Tilanne on absurdi, kun kehitysyhteistyön suurimmat “kriitikot” ovat vedonneet nimenomaan kehitysavun vaikutusten ja käytön riittämättömään seurantaan. Esimerkiksi nykyinen sosiaali- ja terveysministeri Hanna Mäntylä totesi kaksi vuotta sitten perussuomalaisten lehdelle, että “Kehitysavun vaikutuksia tai sitä mihin rahaa todellisuudessa käytetään, ei seurata riittävästi, mikä mahdollistaa törkeät väärinkäytökset. Lisäksi kehitysapua myönnetään miljoonittain mitä ihmeellisimpiin ‘projekteihin’, joilla ei ole todellisuudessa mitään tekemistä kehitysavun ajatuksen kanssa.”

Harvalla sektorilla rahankäyttöä seurataan ja valvotaan niin raskaalla koneistolla kuin kehitysyhteistyössä. Surkuhupaisaa kuitenkin, että juuri painopisteen siirtäminen Finnfundin rahoitukseen tekee avun seuraamisesta vaikeampaa. Kansainväliset esimerkit pääomasijoitusrahastoista ovat myös näyttäneet, että rahoja on kanavoitu juuri niiden kautta mitä ihmeellisimpiin “projekteihin”, usein suurille yrityksille ilman kunnollista seurantaa kehitysvaikutuksista.

Kepa.fi:n kolumnini kommentissaan Finnfund toteaa, että se “on merkittävästi vähentänyt rahastojen osuutta uusissa sijoituksissaan.” Hyvä, jos näin tapahtuu. On myös periaatteessa mahdollista, että Finnfundin rahastosijoitukset ovat parempia kuin joidenkin muiden kehitysrahoituslaitosten sijoitukset – vaikea sanoa.

Läpinäkyvyyden pitäisi kuitenkin olla standardi ja hallituksen kehitysyhteistyön “kriitikkojen” pitäisi edellyttää omalta kehityspolitiikaltaan samoja läpinäkyvyys- ja tuloksellisuusstandardeja mitä he oppositiossa vaativat silloiselta hallitukselta. Nyt on tehty juuri päinvastoin.


 

* Finnfund on luopunut OECD:n yhteistyöhaluttomiksi nimeämien veroparatiisien käytöstä. Käytännössä OECD:n lista on kuitenkin erittäin suppea, eikä sisällä esimerkiksi Cayman-saaria. Lisätietoja esimerksi tästä HS:n jutusta.

Taistelua 1980-luvun demoneita vastaan?

Suomalainen analyysi yhteiskunnallisista ongelmista on jämähtänyt monilta osin 1980-luvun mielikuviin. Seurauksena voi olla kallista politiikkaa, joka sysää tuleville hallituksille kalliita ongelmia ratkaistavaksi.

Tämä tuli taas mieleen tänä aamuna, kun luin Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen muistelmia 1980-luvun opiskeluvuosistaan ja ”marxilaisuuden samettitakkista alalajia” edustavista sosiologian professoreista.

Jos luin töihinlähtökiireessä oikein, niin Apusen teesien mukaan marxilaiset pitävät sosiologiaa vallassaan, hyvinvointivaltiota ei saa kritisoida ja oikeistolaisia professoreita ei ole, ainakaan tarpeeksi.

Tervetuloa vaan yliopistolle käymään ja katsomaan itse.

Eilinen ei ollut juuri tämän parempi uutispäivä. Kultaranta-keskusteluissa esimerkiksi Outotecin toimitusjohtaja Pertti Korhonen totesi, että ”Suomesta on tehtävä kilpailukykyinen yhteiskunta”.

Samaa virttä kuultiin loputtomiin eduskuntavaalien aikana ja sen jälkeen. Esimerkiksi pääministeri Juha Sipilän mukaan ”olemme säännelleet itsemme henkihieveriin”.

Listaa olisi helppo jatkaa.

Tämä kaikki tapahtuu Suomessa, joka on elinkeinoelämän oman etujärjestön Maailman talousfoorumin mukaan EU:n kilpailukykyisin ja maailman neljänneksi kilpailukykyisin valtio.

Suomessa, joka on Maailmanpankin Doing Business -rankingin mukaan EU:n kolmanneksi helpoin maa harjoittaa yritystoimintaa. Koko maailman vertailussa Suomi on sijalla yhdeksän.

(Indeksiä on kritisoitu aiheesta siitä, että se palkitsee esimerkiksi heikosta työnlainsäädännöstä ja irtisanomisen helppoudesta. Silti Suomi sijoittui näin korkealle.)

Ja edelleen, maassa jossa on EU-maiden tehokkain julkishallinto.

Ihan kuin politiikan ja talouden eliitti olisi vaipunut nuoruutensa tai lapsuutensa 1980-luvulle, ja osoittaisi yhä mieltään näitä 30 vuoden takaisia demoneita vastaan.

Käsillä on valtavan suuria maamme tulevaisuutta muovaavia päätöksiä. Toivoisi, että niitä tehtäisiin parhaan mahdollisen tiedon avulla ja eteenpäin katsoen. Lisäksi toivoisi, että politiikan ja elinkeinoelämän johtajistoa tentattaisiin enemmän perättömien tietojen levittämisestä.

Vääristelevien iskulauseiden huutaminen talouden ja politiikan barrikadeilta käsin on jatkossa vielä entistä helpompaa, jos koulutuksen, tutkimuksen ja tutkimuslaitosten näivettämisen kierrettä jatketaan.

Kärsijöitä on monia, niiden joukossa ovat myös suomalainen innovaatiotoiminta ja järkevä rahankäyttö. Esimerkiksi Konsulttidemokratia-kirjassa osoitimme, kuinka julkishallinnon säästöt ovat johtaneet kustannusten kasvuun ulkoistamisten myötä.

Kun valmiiksi tehokkaasta niistetään, saadaan harvoin vielä tehokkaampaa. Yritysjohtajien jos keiden pitäisi tietää tämä.

Suomessa pitäisi päästä Juha Sipilän mukaan “kitinästä uudistumisen mielialaan”. Kiinnostava kysymys on, kuka kitisee ja mistä?

Kupla punavihreistä toimittajista

Perussuomalaisten ajatuspaja Perusta julkaisee perjantaina toimittaja Marko Hamilon kirjoittaman raportin ”Punavihreä kupla -perussuomalaiset ja media”. Mainoksen mukaan raportti tarkastelee perussuomalaisten ja median suhdetta.

Median tutkiminen vallankäyttäjänä on tärkeää, mutta pelkään, että Hamilon metodit vain vaikeuttavat tätä pyrkimystä. Samaa keskustelua käytiin nimittäin viime kesänä Hamilon Perussuomalainen-lehteen kirjoittamassa jutussa.

”Punavihreässä kuplassa Helsingin Siltasaaresta Käpylään asuu hieman alle satatuhatta ihmistä, alle kaksi prosenttia suomalaisista. Heidän maailmankuvansa on kuitenkin erittäin voimakkaasti yliedustettuna suomalaisessa mediassa”, Hamilo totesi tuolloin.

Tämä on siitä jännä väite, että sen aukoton toteennäyttäminen tai kumoaminen on mahdotonta. Yhtä hyvin voisi sanoa, että toimittajat elävät Perussuomalaisten, Kokoomuksen ja Keskustan hallituskuplassa. Väitteen arviointia vaikeuttaa lisäksi se että toimittajat suhtautuvat usein nuivasti puoluepoliittiseen sitoutumiseen, vaikka saattavat ajatuksiltaan olla hyvinkin lähellä jotain puoluetta.

Yksittäisiä juttuja analysoimalla ei välttämättä pääse sen pidemmälle, sillä otos jää väkisin pieneksi ja valikoituneeksi. Big data -analyyseillä voisi käsitellä isompaa massaa, mutta ei kovin syvällisesti.

Yksi keino toimittajien sidonnaisuuksien ruotimiseen on kuitenkin olemassa: analysoida, mihin toimittajat ovat eturivin medioista lähteneet.

Katsotaan siis muutama esimerkki, ja aloitetaan kartoitus Sanomatalosta. Otos ei ole kattava, mutta uskoisin, että se on edustava.

Vuonna 2011 Helsingin Sanomien toimittaja Pete Pokkinen siirtyi Kokoomuksen tiedotussihteeriksi, ja politiikan toimittaja Marjo Ollikainen lähti Akavaan.

Vuonna 2014 uutistoimituksen uutispäällikkö Anna Karismo siirtyi Isännöitsijäliittoon, talouden ja politiikan toimituksen toimittaja Heli Suominen lähti konsultiksi Milttoniin.

Helsingin sanomien entinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen otti keskustan jäsenkirjan. Pentikäisen kollega Matti Apunen Aamulehdestä lähti jo aiemmin luotsaamaan Elinkeinoelämän valtuuskuntaa.

Ylen A-Studion toimitussihteeristä Petri Sarvamaasta tuli vuonna 2009 Kokoomuksen europarlamentaarikko. Saman ohjelman toimittaja ja toimitussihteeri Katri Makkonen siirtyi presidentti Sauli Niinistön kansliaan. Yleisradion toimittajasta, nykyisin MTV:llä työskentelevästä Tuomas Enbuskesta tuli oikeistolibertaarin ajattelun sanansaattaja.

Nelosen uutisten politiikan toimittaja Pasi Tuohimaa lähti vuonna 2013 Teollisuuden voiman viestintäpäälliköksi. Ilta-Sanomien politiikan toimittaja Eeva Ketvel siirtyi vuonna 2011 viestintäpäälliköksi Suomen Yrittäjiin. Ylen A-Studion tunnettu toimittaja Kyösti Hagert siirtyi tänä vuonna viestintätoimisto SEK Publiciin.

Asuntolainoja on tietysti lyhennettävä myös median YT-myllerryksen keskellä, ja siirtymät ovat inhimilliseltä kannalta hyvin ymmärrettäviä. Elinkeinoelämään lähteminen ei myöskään välttämättä kerro lähtijän puoluepoliittisista kannoista. Kolmannelle sektorille, pienyrityksiin tai vaikkapa ammattiliittoihin ei kuitenkaan ole näkynyt samanlaista pakoa eturivin medioista.

Lisäksi on huomattava, että pyöröovi elinkeinoelämään viuhui jo ennen median kriisiä. Journalisti-lehdessä (5/2010) muistellaan useita pankkeihin töihin lähteneitä tunnettuja toimittajia.

On toki myös poikkeuksia. Ylen Timo Harakka lähti SDP:n eurovaaliehdokkaaksi. Tässä ei kuitenkaan liene kyse Hamilon tarkoittamasta punavihreästä siirtymästä, sillä hänen analyysinsa mukaan ”Kumpulassa ja Vallilassa jo demari on äärioikeistolainen”.

Myös Ylen entinen toimittaja, kansanedustaja Silvia Modig (vas.) tulee mieleen. Toisaalta hän ei tietääkseni työskennellyt uutistoimituksissa.

Edellä sanotusta voi vetää kaksi johtopäätöstä. Joko tiedonvälityksen portinvartijoiden punavihreä kupla on levittänyt mädättävät lonkeronsa Kokoomukseen, Keskustaan, Milttoniin ja EVAan — tai sitten sitä ei ole olemassa.

Keskustelun punavihreistä toimittajista voineekin lopettaa tähän. Perussuomalaiset on hallitusvastuussa. Puolueen kannat pääsevät uutisiin, ja isosti. Puoluejohto sai (kentän tuesta en ole varma) lasten hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta sekä kehitysyhteistyöstä leikkaamalla läpi muun muassa haluamansa alennukset uusien autojen myyntiveroon ja lisäykset puolustusmäärärahoihin, ja näistä onkin uutisoitu paljon.

Myös Helsingin sanomien vaalien alla tekemä kuukauden mittaiseen aineistoon perustuva tutkimus viittaisi siihen, että perussuomalaisilla ei ole julkisuuden kanssa mitään hätää. Sen mukaan kokoaan vähemmän huomiota mediassa sai kuitenkin ainakin Vasemmistoliitto.

Lopuksi: isojen leikkausten keskellä kyllä tarvittaisiin tutkimusta myös median roolista. Ison hallituspuolueen mediasuhteen ruotimisen sijaan kiinnostava kysymys olisi esimerkiksi se, mitkä yhteiskunnan ja talouden suuret selitysmallit saavat näkyvyyttä, mitkä jäävät pimentoon? Tai kenen ääni kuuluu, kun hallituksen talouslinjaukset rankaisevat pienituloisia ja kohtelevat hellemmin niitä, joilla jo ennestään on paljon?

Sopii toivoa, että joku parhaillaan tutkisi näitä kysmyksiä.

**

P.s. (12.6.2015) Tietooni tuotiin julkaisemisen jälkeen vielä kaksi kiinnostavaa tutkimusta aiheesta joita en ollut tekstissä huomioinut. Juuso Koponen kirjoitti facebookissa näin:

Latasin oikeusministeriön ylläpitämästä vaalien tulos- ja tietopalvelusta kaikki viime eduskuntavaalien ehdokkaiden tiedot, ja poimin ne ehdokkaat, joiden ilmoittama ”arvo tai ammatti” sisälsi sanan ”toimittaja” tai ”journalist”, joko erillään tai muun sanan osana (esim. ”päätoimittaja”). Pudotin näin saadusta luettelosta yhden, mitä ilmeisimmin ei-journalistisen ammattinimikkeen (”toimittajahallintapäällikkö”) pois, ja analysoin, minkä puolueen edustajina jäljelle jääneet asettuivat ehdolle.

Ilmeni, että vaalien 61 toimittajataustaisesta ehdokkaasta täpärästi yli puolet eli 31 oli eduskunnan porvaripuolueiden ehdokkaita, 18 eduskunnan vasemmistopuolueiden ehdokkaita ja 12 eduskunnan ulkopuolisten pienpuoleiden ehdokkaita, joita en ruvennut sen kummemmin sijoittamaan oikeisto–vasemmisto-janalle. Tämä viittaisi siihen, että puoluepoliittisesti aktiivisten toimittajien keskuudessa on enemmän porvarillisesti kuin vasemmistolaisesti ajattelevia.

Lisäksi Aikalainen uutisoi joulukuussa 2014 Ilkka Ruostetsaaren tutkimuksesta:

Toimittajia on väitetty vihervasemmistolaisiksi. Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan johtaja Matti Apunen on vaatinut jopa toimittajien puoluekantojen selvittämistä.

Ilkka Ruostetsaaren kysely ei paljasta tavallisten toimittajien puoluekantoja mutta joukkotiedotuseliitin se kertoo kokoomuslaistuneen jyrkästi.

– Se saattaa selittyä sillä, että päätoimittajatkin joutuvat pitkälti ajattelemaan omaa mediaansa talouden näkökulmasta. Toisaalta päätoimittajat ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa muiden eliittien kanssa. Toimituksellista työtä tekevien keskuudessa poliittinen kannatusjakauma voi olla aika tavalla erilainen kuin päällikköportaassa.