Heikki Pursiainen, veroparatiisit ja tieteen kriteerit, osa 2

Heikki Pursiainen on laatinut pitkän vastauksen hänen veroparatiisikirjoitustaan käsittelevään kritiikkiini. Tämä hänen toinen kirjoituksensa tunnistaa ensimmäistä paremmin yhteen arvioon keskittymisen rajoitteita, kiitos siitä. Kirjoitus sisältää kuitenkin kolme keskeistä ongelmaa.

Ensimmäinen on se, että Pursiainen on vastauksessaan muuttanut lennosta alkuperäisen artikkelinsa julkilausuttuja tavoitteita.

Toinen on se, että hän viittaa jo toisen kerran artikkeliin, joka ei käsittele asiaa jota Pursiainen sanoo sen käsittelevän.

Kolmanneksi Pursiainen linjaukset yhteiskunnalliseen osallistumiseen vaadittavasta tietotaidosta ovat erittäin kyseenalaisia.

Pääviesti vaihtui matkan varrella

Oma kirjoitukseni vastasi Pursiaisen alkuperäisen artikkelin väitteeseen, jonka mukaan ”julkisuudessa esitetyt luvut verovälttelyn aiheuttamista veromenetyksistä ovat virheellisiä monella tavalla”.

Nyt hän sanoo kuitenkin alkuperäisen artikkelin pääviestin olleen, ”että väitteet biljoonan euron vuotuisista veromenetyksistä Euroopassa ovat liioiteltuja parhaan tutkimustiedon valossa”.

Jos suurelle yleisölle puhutaan blogissa ja mediassa yleisesti ”julkisuudessa esitetyistä luvuista”, lukijat ansaitsevat saada selvän kuva keskustelussa esiintyneistä arvioista. Tätä Pursiainen ei alkuperäisessä kirjoituksessaan antanut. Kirjoitus ei vain kritisoinut suurimpia esitettyjä lukuja vaan esitti pienemmät (ja eri asiaa käsittelevät) luvut tieteen kantana.

Tämä johti lukijoita harhaan. Edellisen kirjoitukseni kritiikkini pätee edelleen.

Valtioneuvoston esityksen kritiikille ei ole perusteita 

Pursiainen nostaa kirjoituksestani esiin kaksi erityisen ”hämmästyttävää” kohtaa. Ensimmäinen hämmästyttävä asia on Pursiaisen mukaan se, että siteeraan luotettavana lähteenä Valtiovarainministeriön tekemää arviota hallituksen esityksessä.

Miksi? Koska hänen mukaansa on melko varmaa, ”että Ylönen ei pidä hallituksen esityksiä luotettavina tietolähteinä muissa yhteyksissä, kuten vaikkapa hallintarekisteröinnin vaikutuksia arvioitaessa”.

Palaan hieman myöhemmin tähän yhteiskunnallisen keskustelun kannalta vaaralliseen tapaan sivuuttaa argumenttien sisältöjä mielivaltaisesti niiden esittäjien mukaan.

Kuten Pursiainen varmasti tietää, tämän tyyppiset hallituksen esitykset valmistellaan valtiovarainministeriössä. Jos hän olisi perehtynyt tähän lakiesitykseen, hän tietäisi myös että VM:n laskelma toteutettiin Verohallinnosta saadulla salaisella veroilmoitusdatalla.

Kuten alkuperäisessä artikkelissani totesin, ovat tällaiset ”alhaalta ylöspäin” lähtevät arviot yleensä kaikista luotettavimpia, ja tätä tulosta voidaan pitää poikkeuksellisen luotettavana. Toisin sanoen hänen kritiikillään ei ole mitään pohjaa.

Pidän myös erikoisena ajattelutapaa, jonka mukaan tutkimus pitäisi hylätä sen takia, että se on valtiovarainministeriön virkamiesten tekemä.

Virénin tutkimus ei käsittele kansainvälisen sijoitustoiminnan verovilppiä

Toinen Pursiaisen mielestä ”hämmästyttävä” asia on, että siteeraan Markku Hirvosen ja hänen kollegoidensa arvioita kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvästä verovilpistä. Hirvosen ja hänen kollegoidensa tutkimuksessa todettiin muun muassa, että ”pelkästään rajoitetusti verovelvollisille maksettuihin osinkoihin liittyvät järjestelyt aiheuttavat vuosittain Suomen valtiolle 300–600 miljoonan euron veromenetykset”.

Tämä hämmästely kumpuaa hänen mukaansa kahdesta lähteestä. Ensinnäkin Pursiainen toteaa että Hirvosen arvioita käsiteltiin artikkelissa, jonka hän linkkasi kirjoitukseensa.

Kyseinen artikkeli oli kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistu Onko koko Suomen talous harmaata?. On erikoista että Pursiainen linkittää jo toista kertaa tämän artikkelin, sillä se ei käsittele Markku Hirvosen ja hänen kollegoidensa arvioita kansainväliseen sijoitustoiminnan verovilpistä. Matti Virénin artikkeli keskittyy samaisen laajan tutkimuksen arvioihin harmaan talouden osuudesta Suomessa, mikä on eri asia.

Kuten aiemmin toin esiin (vaikka Pursiainen väittää minun sivuuttaneen asian), Virénin mainitsemia kritiikkejä ekonomisti Schneiderin metodologiaa kohtaan on syytä tarkastella vakavasti. Kansainvälisen sijoitustoiminnan verovilppiä ei kuitenkaan mainita Virénin artikkelissa kertaakaan.

Herää kysymys, eikö Pursiainen ole lukenut linkkaamaansa artikkelia? Vai riittääkö hänen mielestään yhdellä osa-alueella esitetty kritiikki koko henkilön tuotannon mitätöimiseen? Jälkimmäinen vaihtoehto on pelottava.

Hyökkäys Markku Hirvosta kohtaan oli ala-arvoinen

Toinen asia mitä Pursiainen hämmästelee Markku Hirvosen siteeraamisessa on se, että Hirvonen on Pursiaisen mukaan ”harmaasta taloudesta bisneksen itselleen tehnyt entinen verovirkamies ja konsultti, jolla ei ole alan tutkijankoulutusta ja jonka arvioita asiantuntijat eivät pidä uskottavina”.

Tämä heitto on ala-arvoinen. Kuten Pursiainen hyvin tietää, Eduskunnan tarkastusvaliokunnalle tehdyn tutkimuksen (jonka tilaamista aiempi oma Veroparatiisit-kirjani siivitti valiokunnan sisällä) tekijöinä ovat Markku Hirvonen, Risto Walden ja Pekka Lith. Pari sanaa heidän taustastaan lienee paikallaan niille, jotka eivät näitä herroja tunne.

Markku Hirvonen on tehnyt pitkän uran verotarkastuksessa ja sittemmin valtiovarainministeriössä ja harmaan talouden VIRKE-hankkeen vetäjänä. Hän on Suomen tunnetuimpia harmaan talouden asiantuntijoita. Verotarkastajilla on tyypillisesti parempi näkemys harmaan talouden tutkimuksessa käytettävistä tietoaineistoista kuin akateemisilla tutkijoilla, joiden kokemus on tyypillisesti teoreettisempaa.

Risto Walden on puolestaan toiminut kymmenen vuotta Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa laskentatoimen ja verotuksen tutkijana. Hän on julkaissut näistä aiheista lukuisia artikkeleja ja kirjoja ja hänen asiantuntemuksensa näistä teemoista tunnustetaan laajasti. Hän on myös Veronmaksajat ry:n hallituksen jäsen ja entinen Uudenmaan verotuksen oikaisulautakunnan jäsen. Nykyään hän johtaa saman alan konsulttiyritystä. Myös Pekka Lith on toiminut tällä alalla yli 15 vuotta.

Näillä tutkijoilla ei siis ole Pursiaisen mukaan lähtökohtaisesti riittävää kokemusta tehdä alan tutkimusta Suomessa?

Kuinka monen Liberan julkaisun takaa löytyy esimerkiksi vastaavaa asiantuntemusta? Pitäisikö toimittajien tulevaisuudessa soveltaa jotain tämäntyyppisiä testejä, kun miettivät Liberan kutsumista studioon?

Pursiainen itse ei tietääkseni ole julkaissut tästä aiheesta tutkimusta, vaikka kuulen mielelläni jos olen tässä väärässä. Ja toisin kuin Pursiainen kaarrellen esittää, hän antoi alkuperäisessä kirjoituksessaan tästä huolimatta aihetta koskevia politiikkasuosituksia. Ne tosin liikkuivat syystä tai toisesta erittäin yleisellä tasolla ja niiden kontribuutio keskusteluun jäi siten pieneksi.

Henkilökohtaisesti pidän tämäntyyppistä ensisijaisesti henkilöön perustuvaa mielivaltaista luokittelua vaarana informoidulle yhteiskunnalliselle päätöksenteolle ja keskustelukulttuurille. Pidän erityisen outona sitä, että sitä tuottaa think tank, joka sanoo edistävänsä ”vapaata yhteiskuntaa”.

Voi myös kysyä minkälaiseen yhteiskunnalliseen nurkkaan Libera maalaa itseään, jos esimerkiksi valtiovarainministeriö on lähtökohtaisesti epäuskottava tietolähde riippumatta sen tekemien arvioiden yksityiskohdista, ja jos Aalto yliopiston laskentatoimen laitokselta tai valtionhallinnosta ja yksityiseltä sektorilta hankitut taustat ovat riittämättömiä alan tutkimuksen tekoon.

Otin jo Pursiaisen väitteet huomioon

Mitä tulee syytöksiin Pursiaisen väitteiden sivuuttamisesta (joiden varaan Pursiainen rakentaa koko uudelleen muokatusta kysymyksenasettelusta ammentavan vastauksensa), totesin tekstissäni että “Murphyn arvio perustuu joiltain osin (ei kokonaan) ekonomisti Schneiderin tutkimuksiin harmaan talouden määrästä, ja sitä on tosiaan kritisoitu. Kritiikit ovat olleet ainakin itselleni valaisevia”.

Toiseksi toin poliitikkojen lausunnoista puhuttaessa esiin, että ”Nähdäkseni yksikään siteerauksista ei kuitenkaan väitä, että 1000 miljardia tulisi veroparatiisimenetyksistä. En myöskään löytänyt lainauksista ajatusta siitä, että tähän ongelmaan puuttuminen ratkaisisi kaikki ongelmat.”

Jos tästä ei vielä tullut selväksi, niin totean nyt vielä erikseen että en tietenkään ajattele tähän ongelmaan puuttumisen luovan loputonta rahalähdettä kenellekään. Erittäin suuresta ongelmasta sen sijaan on kyse, sekä rahallisesti että muiden vaikutusten kautta.

Ihmettelen, jos Pursiainen pitää esimerkiksi kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvän verovilpin tai yritysten verojen välttelyn menetyksiä vähäisinä.

Millä tahansa politiikkatoimella on tietysti ulkoisvaikutuksia, jotka voivat tosin tämäntyyppisten haitakkeiden torjunnassa olla tapauksesta riippuen yhtä hyvin myös positiivisia. Tästä Pursiainen ei sano mitään.

”Huomio kiinittyy siihen, kuinka taloudesta puhutaan”

Lopuksi pidän valitettavana sitä, että Pursiainen julistaa ”suopeita” ja ”epäsuopeita” tulkintoja ”motiiveista” kritiikkini taustalla.

Linja tuntuu olevan eri kuin vuosi sitten. Tällöin hän totesi Suomen kuvalehdelle, että ”Tuntuu kummalliselta, että huomio kiinnittyy siihen, kuinka taloudesta puhutaan. Se on toisarvoinen kysymys, kuinka siitä puhutaan. Itse asia on tärkeämpi.”

 

Liberan veroparatiisikirjoitus ja kapea-alaisen tieteen sudenkuopat

Panama-papers on tarjonnut hyvän tilaisuuden käydä keskustelua veroparatiisitalouden rakenteista, salaisuuslakien aiheuttamista ongelmista, kansainvälisestä tuloerojen kasvusta sekä näiden ongelmien ratkaisumalleista.

Libera-ajatushautomon toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen on (samaan aikaan Iltalehden ja Helsingin sanomien kanssa) puolestaaan virittänyt keskustelua kansainvälisen veronkierron vaikutuslaskelmien taustalla olevasta metodologiasta. Moniääninen keskustelu on toki erityisen tärkeää teemassa, jonka ymmärtäminen vaatii useimpien talousteemojen tavoin useamman eri tieteenalan panosta.

Itse olen oppinut erittäin paljon keskusteluista ja yhteistyöhankkeista, joita tähän liittyen olen tehnyt esimerkiksi laskentatoimen, vero-oikeuden ja kansantaloustieteen tutkijoiden kanssa.

Mutta mennään siihen kirjoitukseen. Tekstin pääpointtina tuntuu olevan, että ”julkisuudessa esitetyt luvut verovälttelyn aiheuttamista veromenetyksistä” ovat ”moninkertaisesti liioiteltuja parhaan tutkimustiedon valossa”. Tämän lisäksi niitä tulkitaan Pursiaisen mielestä täysin harhaanjohtavasti.

Näitä todistamaan hän kertoo, kuinka neljä poliitikkoa ovat lainanneet tilintarkastaja Richard Murphyn arviota EU:n jopa 1000 miljardin euron verovälttely- ja veronkierto-ongelmasta. Nähdäkseni yksikään siteerauksista ei kuitenkaan väitä, että 1000 miljardia tulisi veroparatiisimenetyksistä. En myöskään löytänyt lainauksista ajatusta siitä, että tähän ongelmaan puuttuminen ratkaisisi kaikki ongelmat.

Vaihtoehtona Pursiainen tarjoaa ekonomisti Gabriel Zucmanin kirjaa The Hidden Wealth of Nations. ”Kohuekonomisti Thomas Pikettyn oppilaana” esitellyn Zucmanin laskelmat ovat Liberan mukaan ”ehkä kunnianhimoisimpia arvioita” mitä on tehty.

Juuri muihin arvioihin kirjoituksessa ei viitata.

Aloitetaan kirjoituksen ansioista. Murphyn arvio perustuu joiltain osin (ei kokonaan) ekonomisti Schneiderin tutkimuksiin harmaan talouden määrästä, ja sitä on tosiaan kritisoitu. Kritiikit ovat olleet ainakin itselleni valaisevia. Niistä tosin on kirjoitettu Suomessa jo aiemminkin, kuten Liberakin tuo esiin. Tällä tavoin ajattelu ja tiede kehittyvät.

Kirjoituksen ongelmana on kuitenkin joko tietämättömyys alaa koskevasta tutkimuksesta tai tutkimuksen valikoiva siteeraaminen. Veroparatiisitalouden laajuudesta on vuosien hiljaiselon jälkeen (viimeistelen juuri artikkelia aiheen käsittelystä 1970-luvulla) esitetty monia erityyppisiä arvioita, joita myös on siteerattu Suomessa.

Näistä Pursiainen ei puhu mitään. Lisäksi Murphyn ja Zucmanin tutkimusten mittakaavojen vertailu on myös sikäli ongelmallista, että ne mittaavat eri asioita. Murphyn arvio pitää sisällään harmaan talouden ja aggressiivisen verosuunnittelun, kun taas Zucman arvioi veroparatiisien osuutta harmaasta taloudesta.

Näiden lisäksi joitain keskeisiä tutkimuksia laittomasta veronkierrosta ja yritysten lain harmaalla alueella tapahtuvasta verojen välttelystä olisivat olleet esimerkiksi McKinseyn entisen pääekonomistin James Henryn The Price of Offshore -tutkimus, OECD:n arvio yritysten aggressiivisen verosuunnittelun aiheuttamista menetyksistä, ja IMF:n arvio kehitysmaiden veromenetyksistä. Listaa voisi jatkaa.

Suomen osalta mainitsematta jäävät esimerkiksi verohallinnon arviot virheellisen siirtohinnoittelun menetyksistä, Valtiovarainministeriön arvio korkokikkailuun puuttumisen vaikutuksista korkorajoitusta koskevassa hallituksen esityksessä, sekä Markku Hirvosen arviot kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvästä verovilpistä.

Näiden tutkimusten huomiotta jättäminen on erikoista ja huomiota herättävää. Ne myös tukevat käsitystä, että kyse on merkittävästä taloudellisesta ongelmasta – muista vaikutuksista puhumattakaan.

Yleisesti voi todeta että monia parhaita malleja yhdistää se, että ne on koostettu “alhaalta ylöspäin” esimerkiksi yrityskohtaisesta datasta, vaikka mallinnukseen perustuvia ylätason arvioitakin tarvitaan. Esimerkiksi OECD on viime aikoina peräänkuuluttanut yritystason tutkimuksesta ammentavaa tutkimusta veromenetyksistä. Itse olen yhdessä kollegoiden kanssa analysoinut verojen välttelyn kustannuksia yritystasolla Attendon, Stora Enson, First Quantum Mineralsin ja Agnico Eaglen kautta.*

Puolitiehen jääviä kirjoituksia on tietysti maailma täynnä, ja huteja tulee kaikille paljon kirjoittaville. Yllätyin Liberan aktivoitumisesta kuitenkin suhteessa sen aiempiin räväkköihin tiedepoliittisiin kantoihin. Esimerkkinä tästä on mielipide että ”jokaista suosittelijaa, jolla ei ole tarjota omista tai muiden tutkimuksista koostuvaa lähdeluetteloa, täytyy lähtökohtaisesti pitää huruakkana tai -ukkona”.

Tämän paljon levinneen tekstin lähteistys ei ainakaan ollut kummoinen.

Todellisuudessa tiede on toki paljon monisyisempi prosessi. Eri alojen tutkijayhteisöjen koot vaihtelevat paljon, samoin kuin niiden käyttämät menetelmät. Toisin kuin Pursiainen vaikuttaa esittävän, ei yhden teeman ”oikeaa” asiantuntijamielipidettä voida johtaa käytetyistä menetelmistä tai tietyn koulukunnan valtavirrasta.

Mitä tekemistä näillä tiedepoliittisilla irtiotoilla on veroparatiisien kanssa? Paljonkin. Vain pieni osa veroparatiisitutkimuksesta on kirjoitettu kansantaloustieteen piirissä. Alan kärkinimistä esimerkiksi Ronen Palan on kansainvälisen poliittisen taloustieteen professori, Prem Sikka laskentatoimen professori, Reuven Avi-Yonah taas oikeustieteen professori.

Kvantitatiivisia arvioita ovat tehneet esimerkiksi Harvardin poliittisen taloustieteen professori Mihari Desai, ja kehitysmaiden osalta esimerkiksi University of Massachusettsin Political Economy Research Instituten Leonce Ndikuama. Ja niin edelleen.

Jos Pursiaisen omia kriteereitä soveltaen julkisen kommentoinnin kriteerinä olisi tiivis kytkeytyminen alan valtavirran sillä hetkellä suosituimpaan tutkimustraditioon, voi jokainen havaita tässä ristiriidan.

Tietämättömyys alan tutkimuksesta näkyy myös Liberan kunnianhimoisena pitämän Zucmanin kirjassa. Ensimmäinen ongelma on, että Zucman ei näytä tuntevan veroparatiisiteemaa kovin hyvin. Hänen kuvauksensa veroparatiisien historiasta keskittyy lähinnä Sveitsiin, ja se on virheellinen. Tämä olisi tullut selväksi, jos Zucman olisi lukenut esimerkiksi Sveitsin veroparatiisihistoriaa käsittelevät merkkiteokset The Gnomes of Zürich ja Safety in Numbers.

Toiseksi Zucman sivuuttaa täysin esimerkiksi aiemmin mainittujen tutkijoiden laajan tuotannon veroparatiisien poliittisesta taloustieteestä. Näistä tutkimuksista Zucman olisi voinut oppia esimerkiksi veroparatiisitalouden syntyhistoriaa kanaalisaarten ja Liechtensteinin osalta. Hän ei myöskään ilmeisesti tunne Delawaren ja New Jerseyn salaisuuslakeja käsittelevää historiaa.

Kolmanneksi Zucman ei määrittele, mitä hän veroparatiisilla tarkoittaa. Sama ongelma on muuten myös Liberan lainaamassa artikkelissa, jonka Zucman on kirjoittanut ekonomisti Niels Johanssenin kanssa.

Neljänneksi Zucmanin arvio veroparatiisitalouden laajuudesta jättää huomiotta monia sijoitusinstrumentteja, kuten hän itsekin tunnustaa. Tämän vuoksi tämä Pursiaisen lainaama luku on jo määritelmällisesti pahasti alakanttiin.

Viimeisenä Zucmanin metodologiaa on kritisoitu muun muassa siitä, että se keskittyy kansantalouksien tilastoihin, jotka eivät useinkaan vastaa todellisuutta. Salaisuusvaltioihin meneviin varoihin liittyy esimerkiksi usein merkittäviä tietoisia kirjausvirheitä.

Tämän katsauksen tarkoituksena ei ole mitätöidä sen enempää Zucmanin kuin Johansseninkaan tutkimusta. Olen oppinut paljon molemmista, ja yhtä Johanssenin artikkelia minulla on ollut kunnia myös kommentoida.

Kuitenkin kaiken tämän jälkeen on kuitenkin erikoista puhua The Hidden Wealth of Nations -kirjasta Liberan kirjoituksen tavoin ”ehkä kunnianhimoisimpana arviona” tähän mennessä. Tämänkaltaisilla ajatuksilla on merkitystä etenkin, kun niitä viljellään myös laajalevikkisissä Iltalehdessä ja Helsingin sanomissa.

* Päivitys 13.4.: Attendon viestintä- ja yhteiskuntasuhdejohtaja Lauri Korkeaoja otti tekstin julkaisun jälkeen yhteyttä todeten, että Attendo ei enää harjoita samantyyppistä verosuunnittelua jota vuonna 2013 yhdessä Henri Purjeen kanssa kirjoitetussa raportissa kuvasimme. Tähän voi todeta, että viittasin kaikkiin tapaustutkimuksiin menneessä muodossa. Yleisenä tarkennuksena tästä huolimatta kaikkiin mainittuihin tapauksiin, että tapaustutkimukset tehdään lähtökohtaisesti aina tietylle aikavälille eivätkä siten välttämättä vastaa nykyhetken tilannetta.

Luisuuko veroparatiisikeskustelu sivuraiteille?

MOT:n tulevaa ohjelmaa odotellessa veroparatiisikeskustelu on käynyt kuumana. Viime päivinä on nähty paljon hyviä analyyseja, mutta myös hutilaukauksia.

Edellisessä blogikirjoituksessani toivoin, että Panamaleaks innostaisi journalisteja ja suurta yleisöä katsomaan Nordean toimien puimisen lisäksi Suomen linjoja EU:n veroparatiisialoitteissa. Miten on mahdollista, että hallitus toimii säännönmukaisesti EU-politiikassaan hallitusohjelman vastaisesti, eikä aiheesta käydä juuri mitään keskustelua?

Sipilän hallituksen strategisessa ohjelmassa nimittäin linjattiin, että ”Suomi toimii aktiivisesti kansainvälisen veronkierron estämiseksi”. Lisäksi hallitus linjasi ohjelmassaan lisäävänsä ”Suomen kehityspolitiikassa kehitysmaiden oman yritystoiminnan ja veropohjien vahvistamisen painoarvoa”.

Suomen panos kummankin tavoitteen edistämiseen riippuu eniten hallituksen EU-politiikasta. Veroparatiisien salaisuuslait ja koko liiketoimintamalli ylläpitävät sekä yksityishenkilöiden veronkiertoa että yritysten laillista tai lain harmaalla alueella liikkuvaa aggressiivista verojen välttelyä. Siksi näitä ongelmia ei voida eristää erillisiksi saarekkeiksi, vaikka mekanismit ja vaikutukset poikkeavat toisistaan.

Oli hienoa että Kauppalehti oli lukenut ja pikaisesti analysoinut pian tämän jälkeen Suomen tuoreen linjapaperin. Toisaalta Helsingin sanomissa Paavo Teittinen totesi, että Euroopan unionin ”komissio esittää parhaillaan kovia keinoja myös verosuunnittelun hillitsemiseksi”, ja että ”veronkierron kitkemiseksi on tehty jo paljon”.

Molemmille väitteille on toki mahdollista löytää tukea. Lukijalle jää kuitenkin helposti virheellinen kuva siitä, että kyllähän nämä asiat tässä edistyvät omalla painollaan, vaikka kirjoittaja ei tätä olisikaan tarkoittanut. Se, että jollain alueella on tehty paljon, ei tarkoita että tehdyt toimenpiteet riittäisivät ratkaisemaan taustalla olevia ongelmia.

Kauppalehden uutisoima linjapaperi oli uusin todiste Suomen nihkeästä linjasta puuttua yritysten verojen välttelyn ja veroparatiisien ongelmiin. Olen itse kirjoittanut asiasta aiemmin täällä. Finnwatch teki puolestaan erinomaiset kommentit Suomen edelliseen yritysten verojen välttelyä ja verotietojen avoimuutta koskevaan linjaukseen.

Suomessa näitä teemoja ovat Finnwatchin lisäksi seuranneet lähinnä Kepa ja muutamat yksittäiset toimittajat. Hallitus leikkasi sekä Kepan että Finnwatchin rahoitusta merkittävästi.

Suomen EU-poliittisen nihkeyden lisäksi on paikallaan muistuttaa ongelmista veroparatiisitapausten tutkinnassa. Hallitus oli alkutaipaleellaan leikkaamassa rahoitusta esimerkiksi poliisin talousrikostutkinnan varoista, jotka palautettiin asiasta nousseen kohun jälkeen.

Määrärahojen lisäksi oleellista on myös se, mitä niillä tehdään. Lauri Finér käsitteli Finnwatchin blogissaan Suomen tunnetuinta veroparatiisiyritystä Ocraa, josta olen itsekin taannoin kirjoittanut ja jolla oli aiemmin toimisto Helsingin keskustassa. Finér lainaa Antti Tokolan tekemää anonyymiä haastattelua näin:

”Heidän toimipisteeseensä oli tarkoitus tehdä yllätysratsia, jossa kerätään yhtiön suomalaisten asiakkaiden nimet. Kyseessä olisi ollut iso tietolähde, mutta tarkastajien esimies valitsi perinteisen tavan, jossa ilmoitettiin pari viikkoa ennen, että ollaan tulossa käymään. Niinpä tarkastajien saapuessa paikalle asiakkaiden nimet oli vedetty mustalla tussilla yli.”

Tuoreessa muistissa on myös, kuinka Liechtensteinin vuoden 2008 tietovuodon suomalaistietojen tutkinta kuivui kasaan. Toimittaja Jarno Liski kirjoitti Seurassa, kuinka

”KRP ei aloittanut esitutkintaa yhdestäkään tapauksesta oma-aloitteisesti. Verohallinto teki ainoastaan yhden rikosilmoituksen, joka päätyi KRP:n rikostarkastaja Erkki Rossille. Hän teki asiassa tutkimattajättämispäätöksen vuonna 2011.”

Odottaako Panama-papereita samantyyppinen kohtalo, Liski kysyy?

Toivottavasti keskustelu pysyy myös jatkossa näissä politiikan ja hallinnon kipupisteissä. Laajempi yritysten ja yksityishenkilöiden vero- ja omistustietojen avoimuus auttaisi paitsi yritysten verojen välttelyn hillitsemisessä, myös tarkempien arvioiden tekemisessä ongelman laajuudesta.

Juuri tästä jälkimmäisestä asiasta kannettiin huolta aiemmin mainitsemassani HS:n jutussa. Avoimuutta lisäävät aloitteet kuitenkaan tuskin etenevät ilman median ja kansalaisten aktiivista painetta ja seurantaa. Siksi tulevien päivien ja viikkojen julkisen keskustelun painopisteillä voi olla yllättävän iso vaikutus.

Europarlamentissa  vihreiden europarlamentaarikko Sven Giegold esitti tutkintakomitean perustamista Panamaleaksin perkaamiseksi. Saksalainen Giegold on ollut tässä teemassa avainhenkilöitä EU:ssa. Olen ilmeisesti seurannut tältä osin eri keskusteluja kuin mihin toisessa Kauppalehden jutussa viitataan.

Tällaisella komitealla olisi huomattavasti laajemmat valtuudet kuin mitä LuxLeaksin jälkeen perustettu EU:n TAXE-komitea sai. Aloite on erittäin tervetullut, ja kiinnostaisi tietää suomalaispoliitikkojen kantoja siihen.

Nordea, Panama and the ”automatic” exchange of information

Näyttökuva 2016-04-04 kello 12.48.45

This Sunday started the Panamaleaks, resulting in a torrent of news scandals involving banks, politicians and countless number of celebrities around the world. From the Nordic perspective, the biggest news was that the Nordea bank had set up nearly 400 offshore companies for its clients to the secrecy jurisdictions Panama and British Virgin Islands.

According to the Danish Politiken newspaper, Panamaleaks involved 542 banks, out of which Nordea ranked 11th in terms of the number of shell companies it has helped to set up.

In year 2015, Nordea had 393 employees in Luxembourg, representing a growth of 20 employees from the previous years. It made 211 million of profits with this work force. As a comparison, Nordea employed 6946 people in Finland with 1535 million of profits in 2015. This information is available at Nordea’s annual report, thanks to the long-term civil society campaigning that required large EU banks to published mandatory country-by-country reports on some of their key financials.

While there can be many reasons for Nordea’s high profits in Luxembourg, they most certainly raise some interesting questions. Moreover, they reflect the findings by the development NGO Oxfam that published its analysis on the French banks use of tax haven subsidiaries just last month.

Curiously, Nordea said in its response to the scandal that the automatic exchange of information will provide the information to all interested parties.

However, in reality, Panama first stated as a reaction to the automatic exchange of information that “none of these supposed international ‘standards’ meets the legal requirements of being international law”. After this, Panama said it will comply with the standard, but only after introducing six criteria that it would require from other countries. This led the OECD to remove Panama from its list of complying jurisdictions.

In other words, Nordea’s claims on the information exchange in Panama are a mere lip service for transparency. One can only wonder how this goes together with the bank’s guidelines on ethics and integrity. In these guidelines Nordea maintains that “Compliance risk is the risk of business not being conducted according to legal and regulatory requirements, market standards and business ethics. Proper compliance is one of the main guardians of the conscience and ethics of a financial services business.”

Another curious document is Nordea’s brochure for its trust services in the Isle of Man. This pdf was removed from Nordea’s Danish site after I wrote about it in Finnish on late Sunday, but similar material is still available in the bank’s US site (although I assume it will be removed soon after this post).

In the brochure, Nordea highlights anonymity and confidentiality as one key feature of its trusts. I have my doubts on whether this material is up-to-date, but I have not managed to find any comment from Nordea on this for the time being.

Finally, it would be interesting to hear whether Nordea still helps setting up trusts in Liechtenstein. They did this in 2008, when I asked about it in an email:

Näyttökuva 2016-04-03 kello 21.29.46

All in all, Panamaleaks and these material underline that we need binding, ambitious EU-level policies to tackle tax avoidance and tax evasion.

Nordeaa suurempi ongelma

Nordean Zürichin toimipiste vastasi vuonna 2008 kysymykseeni liechtensteinilaisista trusteista näin. Nykytilanteesta en tältä osin tiedä.

Nordean Zürichin toimipiste vastasi vuonna 2008 kysymykseeni liechtensteinilaisista trusteista näin. Nykytilanteesta en tältä osin tiedä.

 

 

 

[Edit 4.4.: Kaksi alkuperäisen tekstin linkkiä vei vääriin osoitteisiin ja ne on päivitetty. Lisäksi lisätty huomio siitä että Nordea on poistanut verkosta Man-saarten esitteensä]

Eilen käynnistyi yksi maailman suurimmista tietovuodoista, kun useat mediat julkaisivat uutisia perustuen panamalaisesta veroparatiisipalveluihin erikoistuneesta Mossac Fonseca -asianajotoimistoista vuodettuihin 11,5 miljoonaan asiakirjaan.

Suomalaisittain erityisen kiinnostava Ylen uutinen oli, että Nordea oli vuosien 2004–2014 aikana perustanut asiakkailleen lähes 400 veroparatiisiyhtiötä Panamaan ja Brittiläisille Neitsytsaarille. Tanskalaisen Politiken-lehden mukaan tietovuodossa oli mukana 543 pankkia, ja näiden pankkien joukosta Nordea oli avannut 11. eniten veroparatiisiyhtiöitä.

Nordealla oli vuonna 2015 Luxemburgissa 393 työntekijää. Työntekijämäärä oli kasvanut edelliseen vuoteen verrattuna 20 työntekijällä. Yhtiö teki tällä työntekijämäärällä 211 miljoonaa euroa voittoa. Vertailun vuoksi: Suomessa Nordealla oli samana vuonna 6946 työntekijää, ja voittoa syntyi 1535 miljoonaa euroa. Vuoden 2014 suhdeluvut olivat samansuuntaisia.

Nämä tiedot ovat saatavilla, koska isojen eurooppalaisten pankkien on pitänyt CRD IV -direktiivipaketin uudistuksen jälkeen raportoida vuodesta 2014 alkaen maakohtaisesti keskeisiä taloustietojaan. Tästä on kiittäminen pitkäaikaista kansalaisjärjestöjen kampanjointia suuremman avoimuuden puolesta.

En pysty sanomaan näistä luvuista mitään lopullista, mutta Luxemburgin työntekijämäärä ja tulos työntekijää kohden ovat joka tapauksessa kiinnostavia tietoja. Panamaleaks-skandaalin yhteydessä paljastuneita Nordean avaamia tilejä Panamaan ja Brittiläisille Neitsytsaarille tämä raportointi ei paljasta.

Oxfam-kehitysjärjestön äskettäin julkaisema laaja analyysi ranskalaisten pankkien veroparatiisisijoituksista antoi samansuuntaisia tuloksia. Uusien maakohtaisten tietojen avulla tehty raportti osoitti muun muassa, että veroparatiisitytäryhtiöt ovat keskimäärin 60 prosenttia kannattavampia kuin toiminta muissa maissa.

Kirjoitin vuonna 2008 julkaistussa Veroparatiisit-kirjassa, kuinka “Mansaaren kautta Nordea kauppaa trusteja, joiden yhtenä myyntivalttina on ‘anonymiteetti sekä luottamuksellisuus’. Majakkakuvilla koristellussa esitteessä Nordea kehui Man-saaria siitä, että “sijoittajat saavat kasvatettua sijoituksiaan käytännössä verovapaasti”.

Esite on edelleen saatavilla Nordean sivuilta [edit: Esite on poistettu Nordean sivuilta mutta nähtävillä täältä], vaikka vaikuttaisi että ainakin osa liiketoiminnasta myytiin vuonna 2014 muualle. Vuoden 2015 vuosikertomus mainitsee kuitenkin Man-saarten palvelut, samoin Nordean vuonna 2016 päivitetyt tanskalaiset verkkosivut. Mikä mahtaa olla tilanne nykyään?

Facebook-sivuillaan julkaisemassaan vastauksessa Panamaleaks-skandaaliin Nordea toteaa, että ”emme kannusta asiakkaitamme verojärjestelyihin emmekä hyväksy, että meitä käytetään veronkierrossa”. Lisäksi pankki viittaa tämän vuoden alussa käyttöön otettuun kansainväliseen raportointistandardiin.

Tämä OECD:n malliin perustuva standardi pyrkii automatisoimaan verottajien välisen, aiemmin hankaliin, yksilöityihin pyyntöihin perustuneen tiedonvaihdon sijoituksista. Käytännössä automaattisen raportoinnin käyttöönotto on vielä alkutekijöissään, siinä on porsaanreikiä, ja sen käytännön toimivuus jää vielä nähtäväksi.

Vaikka kyse on aidosti isosta edistysaskeleesta, uudistus ei siis ole aukoton. Suomessa automaattisesta tiedonvaihdosta on annettu osin ennenaikaisen ruusuinen kuva, ja Nordean vastaus jatkaa tällä linjalla.

Sanomatta jää, että Panama ei alun perin pitänyt automaattisen tiedonvaihdon standardia oikeana kansainvälisenä sopimuksena, ja taipui siihen pitkin hampain. Tämän jälkeen Panama julkaisi kuitenkin kuusikohtaisen listan reunaehdoistaan, ja näiden vesitysten vuoksi OECD poisti sen aiheellisesti automaattiseen tiedonvaihtoon osallistuvien maiden listalta.

Panaman ehtoja tietojenvaihtoon osallistumiseen olivat muun muassa tiedonvaihto vain kahdenvälisten sopimusten pohjalta, eikä monenkeskisesti. Tämä rajoittaa merkittävästi tiedonvaihdon alaa. Lisäksi se vaati täydellistä vastavuoroisuutta vaihdettaville tiedoille. Tämä sulkee ulos esimerkiksi kehitysmaita, joiden tiedonkeruu ei ole rikkaampien maiden tasolla.

Herääkin kysymys, millä tavoin Nordea uskoo automaattisen tiedonvaihdon auttavan yhtiöissä, joita se on perustanut Panamaan?

**

Yleisemmällä tasolla on mahdoton uskoa, että ongelmat ratkeaisivat pankkien omilla toimilla. Panamaleaks-skandaali olisi tilaisuus ajaa EU:ssa läpi laaja, pakollinen maakohtainen talous- ja veroraportointi kaikille suurille yhtiöille. Lisäksi muun muassa automaattisen tiedonvaihdon porsaanreiät pitäisi tukkia.

Näissä asioissa Suomi ja etenkin Juha Sipilän hallitus on valitettavasti ollut enemmän osa ongelmaa kuin sen ratkaisua. Viime vuonna Suomi pyrki vesittämään EU:n komission suunnitelmaa yhtiöiden verojen välttelyn hillitsemiseksi.

Valtiovarainministeriön valmistelema perusmuistio komission tuoreesta veronkierron ehkäisemisen toimenpidepaketista sisältää myös lähinnä epämääräisyyksiä EU:n kilpailukyvystä ja verosuvereniteetista.

Ikään kuin ”kilpailukyky” (joka on muutenkin valtioiden yhteydessä täysin väärä käsite) olisi sitä, että tietyt suuryritykset saavat veroetuja joilla ei ole mitään tekemistä niiden varsinaisen liiketoiminnan kanssa.

Pitäisi pystyä parempaan. Finanssikriisin jälkipyykkiä ei ole puitu loppuun ja varallisuutta rikkaimmille sijoittajille ja suurimmille yrityksille kasaavat rakenteet ovat yhä toiminnassa. Veroparatiisien ruokkimat tuloerot maiden välillä ja niiden sisällä ovat suurimpia kuin koskaan.

Toivoa sopii, että Panamaleaks kääntäisi suomalaistakin keskustelua maahanmuuttajien demonisoinnista olennaisempiin kysymyksiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tämä keskustelu käy kuumana Bernie Sandersin esivaalikampanjan myötä.

 

Mitä Liberalle on tapahtunut?

Useamman ajatuspajan toimintaa pienen matkan päästä seuranneena väitän, että monet niiden julkaisut ovat saaneet liian vähän huomiota painarvoonsa tai niissä esitettyjen ajatusten kiinnostavuuteen nähden.

Yksi syy tähän on selvä: puoluesidonnaisuus. Vaikka suurin osa puolueiden ajatuspajoista on käytännössä varsin etäällä emopuolueistaan, pidetään rahoittajaa kuitenkin usein taakkana. Puolueen ajatuspajan tutkija ei kuulosta yhtä ”riippumattomalta” kuin itsenäisen ajatuspajan tutkija. En ehkä jaa tätä analyysia, mutta se on nähdäkseni yleinen.

Myös oikeistolibertaarinen ajatuspaja Libera oli nähdäkseni samantyyppisen ongelman edessä. Sen budjettia ei kerätty puolueiden ajatuspajavaroista, mutta sen sijaan taustalla oli muun muassa Björn Wahlroosin rahaa.

Tämä saattoi herättää kysymyksen, onko Libera jonkinlainen elinkeinoelämän räyhävaltuuskunta ilman elinkeinoelämän muodollisten jäsenyyksien tuomaa edustavuutta?

Onkin vaikea kuvitella, että vuonna 2011 perustettu Libera olisi noussut tällaisesta asemasta merkittävään valtakunnanjulkisuuteen. Se onnistui kuitenkin välttämään sudenkuopan. Paitsi että Libera julkaisi raportteja ajankohtaisista aiheista ja osasi mediatyön, annettiin sen sivuilla ääntä myös ensi näkemältä sen linjan suhteen kriittisille äänille.

Uskoisin, että juuri tämä yhdistelmä auttoi Liberaa murtautumaan valtakunnalliseen julkisuuteen, jossa se on myös sen jälkeen vahvasti pysynyt. Tämä oli pieneltä ajatushautomolta hatunnoston arvoinen saavutus.

Viime vuonna tapahtui kuitenkin muutos, kun Libera lähti hyökkäämään etenkin sosiaalisessa mediassa kärkevästi sen talouslinjan kanssa eri mieltä olevien kimppuun.

Tietynlainen käännekohta oli Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaisen hyökkäys professori Janne Saarikiven maltillisen humanistista mutta talouskurin välttämättömyyden tarpeen jakanutta (ja siten kaikilla mittareilla erittäin maltillista) kirjoitusta vastaan.

Tämän ja muiden Liberan viimeaikaisten henkilöä vastaan käyneiden hyökkäyksen argumentaatiota ovat viime aikoina ruotineet esimerkiksi Antti Ronkainen blogissaan, Ilari Kaila Kulttuurivihkoissa, sekä Miika Kabata revalvaatio-sivustolla.

Ajatushautomon asema suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa tuntuukin muuttuneen. Tällä hetkellä Libera vaikuttaa oikeustolibertaarilta muutaman työntekijän ajatuspajalta, joka pyrkii suomalaisessa julkisuudessa hyökkäämään kärjekkäästi ja loukkaavasti etenkin talousasioista eri mieltä olevien kimppuun.

On vaikea uskoa, että tämänkaltaisella strategialla pieni ajatushautomo olisi ikinä voinut nousta siihen asemaan julkisuudessa mitä se nyt nauttii. Libera kyllä julkaisi Saarikiven vastineen nettisivuillaan, mutta tämä on pikkuseikka isommassa kuviossa.

Ajatuspajat elävät asiantuntijuudestaan ja uusista ideoistaan. Libera sen sijaan tuntuu paitsi tekevän henkilöön meneviä hyökkäyksiä, myös ottavan toiminnanjohtajansa oman blogin kautta aktiivisesti kantaa siihen, kuka sen kanssa eri mieltä olevista tahoista saa milloinkin liikaa palstatilaa mediassa.

Voi miettiä miten media suhtautuisi, jos joku puoluepoliittinen think tank tekisi tällaista? Tai entä jos joku etujärjestöistä ryhtyisi kyseenalaistamaan toimittajien haastateltavien valintaa?

Herääkin kysymys, miten kauan elinkeinoelämän rahoitukseen nojaava think tank pysyy nykyisessä asiantuntijaroolissaan? Mitä syytä toimittajilla on soitella ajatuspajaan, jonka ”ajatustuotannon” kärki vaikuttaa suuntautuvan muita vastaan hyökkäilyyn?

Tankki tuntuu olevan viritetty ampumaan kovilla panoksilla, mutta think tankin uskottavuudelle tämä ei tee hyvää.

Mitä valtiovarainministeriölle pitäisi tehdä?

Uutiset kertovat että hallintarekisteröinnin laajentaminen kaatui. Nyt olisi hyvä aika aloittaa keskustelu valtiovarainministeriön roolista suomalaisessa politiikassa.

Kun vuonna 2008 kirjoitin Veroparatiisit: 20 ratkaisua varjotalouteen -kirjaa, oli vaikea uskoa että hallintarekisteröinnistä nousisi merkittävä poliittinen teema. Veroparatiiseista ei tuolloin juuri puhuttu. Hallintarekisterikeskustelua oltiin käyty lähinnä muutamissa Tuomo Pietiläisen ja muiden toimittajien jutuissa sekä Viranomaisyhteistyön kehittämisprojektin raporteissa.

Raportit olivat uraauurtavia sisällöltään, mutta eivät varsinaisesti mitään bestsellereitä.

Tänään hallintarekisteröinti on etusivun uutinen, ja on hieno asia että sen laajentaminen kaatui. Suomalaiset eivät tule saamaan oikeutta piilottaa osakkeenomistuksiaan pankkien hallintarekisteröidyille tileille vaikka ulkomaalaisilla sijoittajilla – tai ulkomaalaisiksi tekeytyvillä suomalaisilla – tämä mahdollisuus edelleen säilyy.

Hallintarekisteröinnin tempoilevan ja kyseenalaisen valmistelun soisi synnyttävän keskustelua valtiovarainministeriön roolista. Viime aikoina on käynyt ilmi, kuinka Valtiovarainministeriö on tietoisesti pyrkinyt ajamaan ruusunpunaista kuvaa hallintarekisteröinnistä julkisuudessa.

Valtiovarainministeri Alexander Stubbin virheellisiä lausuntoja tarvitsee tuskin tässä edes toistaa. Valtiovarainministeriö myös pimitti julkisuudesta oman vero-osastonsa kriittisen lausunnon hallintarekisteristä.

Nämä ovat malliesimerkkejä ongelmista joita syntyy, kun valtaa keskitetään liikaa yksien seinien sisään. Tilannetta voi joiltain osin verrata ympäristöhallintoon, jossa aluehallintouudistus nielaisi aiemmat ympäristökeskukset osaksi uusia ELY-keskuksia.

Aiemmin ympäristökeskukset jättivät omat lausuntonsa käsiteltäviin asioihin, nykyään ELY-keskus jättää vain yhden kompromissilausunnon. Samantyyppisiä vaaroja on vallan keskittämisessä muutenkin, kuten esimerkiksi vero-osaston lausunnon pimittäminen osoittaa.

Jos hallituksen tempoilusta tässä ja muissa kysymyksissä haluaa etsiä jotain hyvää, voidaan sanoa että toiminta on alleviivannut riippumattoman tutkimuksen ja hallinnon sisäisten moninaisuuden arvoa. Kun tutkimuslaitoksia ja yliopistoja ajetaan alas ja päätöksiä tehdään hutiloiden, on jälki sen mukaista. Ei näytä hyvältä.

Nyt olisi hyvä aika nostaa esiin kansantaloustieteilijä Markus Jäntin vuonna 2006 herättelemä keskustelu valtiovarainministeriön läpinäkyvyyden ja tilivelvollisuuden lisäämisestä. Jäntti esitti Turun sanomiin kirjoittamassaan vieraskynässä valtiovarainministeriön pilkkomista. Käytännössä Jäntti ehdotti tuolloin, että

Järkevin ratkaisu VM:n roolin tarkistamiseksi olisi erottaa toisistaan tulo- ja menoarvioin laadinta, yleisen talouspoliittisen valmistelu ja yleiset hallinnolliset vastuut.

Tulo- ja menoarvion valmistelu ja esityksen koordinointi voisi olla valtiovarainministeriön nimeä kantavan ministeriön vastuulla. Keskipitkän aikavälin talouspolitiikan valmistelusta vastaisi uusi kansantalousministeriö. Yleiset hallinnolliset asiat voisi puolestaan siirtää valtioneuvoston kansliaan pääministerin alaisuuteen.

En osaa sanoa olisiko juuri tämä malli toimivin, mutta jotain pitäisi tehdä. Jäntin taannoisessa kirjoituksessa on monia muitakin hyviä huomioita ja se kannattaa lukea. Ongelmakenttää alleviivaa myös Eduskunta 3 -näytelmä, jossa VM:n virkamiehet pyörittävät suurin toivein aloittanutta valtiovarainministeri Antti Rinnettä mielensä mukaan.

Yksityisen sektorin kehityksen tilastoharha

Kehityspolitiikkaa käännetään yksityisten yritysten tukemisen suuntaan perustuen osin lukuun, jonka uskottavuus on hyvin heikko. Tämä kehitys ei palvele pitkällä aikavälillä sen enempää kehitystä kuin Suomeakaan.

Tässä kuussa julkaistiin suurelta osin kirjoittamani Kepan ajankohtaiskatsaus Vienninedistämistä vai kehitysyhteistyötä: yksityinen sektori kehitystoimijana.

Julkaisutilaisuudessa mainittiin, että ”90 prosenttia uusista työpaikoista syntyy yksityiselle sektorille. Pelkällä kehitysyhteistyöllä ei voida ratkaista infrastruktuuriin, energiaan tai ilmastonmuutokseen liittyviä ongelmia”.

Olin kuullut luvun aiemminkin, sillä muistan kuulleeni sen esimerkiksi perusteltaessa Finnfundin 130 miljoonan pääomakorotusta. Korotus oli hallituksen jo tutuksi käyneeseen tapaan täysin eri suuruinen – paljon suurempi – kuin Finnfund itse pyysi. Samalla esimerkiksi kansalaisjärjestöiltä leikattiin 43 prosenttia rahoituksesta ja montaa Suomen kärkiohjelmaa supistettiin rajusti.

Olen pitkään miettinyt, että olisi syytä katsoa, mistä tämä usein toisteltu luku oikein syntyy. Nyt sain vihdoin aikaiseksi.

Pikaisella etsinnällä löysin useita Maailmanpankin raportteja, joissa oli viitattu pankin vuosien 2005 ja 2013 World Development Report (WDR) -lippulaivajulkaisuihin.

Vuoden 2005 WDR-raportissa todetaan lyhyesti, että ”yksityinen sektori vastaa yli 90 prosentista työpaikoista kehitysmaissa”. Tälle annetaan kaksi lähdettä. Ensimmäinen on Väli-Amerikan kehityspankin julkaisemassa kirjassa Diálogo Regional de Política julkaistu artikkeli Estudio Comparativo de Estadísticas de Empleo Público en 26 Países de América Latina y el Caribe.

Espanjan taitoni on lähes olematon, mutta uskon saaneeni jonkinlaisen käsityksen Ingrid Carlsonin ja J. Mark Paynen artikkelista. He tutkivat siinä 26 Latinalaisen Amerikan maan työllisyyttä vuosina 1995 ja 1999.

Työvoimatrendejä käsittelevässä kaaviossa (Figura 6) kerrotaan, että julkisen sektorin työntekijöiden osuus kyseisissä maissa tippui vuoden 1995 hieman yli viidestä prosentista vuoden 1999 noin neljään prosenttiin. Kielitaitoisempi lukija voi saada tästä irti enemmänkin? Joka tapauksessa tutkimus keskittyi lyhyeen aikajaksoon Latinalaisessa Amerikassa.

Toinen vuoden 2005 WDR-raportin lainaama tutkimus on nimeltään Highlights of Public Sector Pay and Employment Trends: 2002 Update. Se käsittelee työllisyystrendejä rikkaissa OECD-maissa. On täysi mysteeri, miten tämä lisää ymmärrystämme kehitysmaiden työpaikkajakaumasta.

Vuoden 2013 WDR-raporttiin on kaivettu uudet lähteet. Julkaisussa kerrotaan kuinka yksityinen sektori vastasi 90-95 prosentista uusia työpaikkoja Brasiliassa, Filippiineillä ja Turkissa vuosina 1995-2005.

Lisäksi raportti kertoo samassa yhteydessä, kuinka Kiinan sektoritasapaino muuttui vuosina 1981-2001. Vuonna 1981 yksityisellä sektorilla työskenteli 2,3 miljoonaa ihmistä ja valtion omistamissa yrityksissä 80 miljoonaa. Vuonna 2001 molemmilla sektoreilla oli töissä noin 75 miljoonaa ihmistä.

Maailmanpankki toteaa tosin itse alaviitteessä, että Kiinan esimerkki on monimutkainen, sillä tilastointi sulkee ulkopuolelleen ison osan yrityksiä. (Ja hyvä niin, sillä muuten 1,3 miljardin ihmisen maassa olisi ollut aikamoinen työttömyyskriisi.)

EU:n komission tiedonannoissa, eduskunnassa ja monessa muussa yhteydessä lainattu luku vaikuttaa siis ainakin Maailmanpankin lippulaivaraporttien mukaan olevan tempaistu niin sanotusti stetsonista.

Valikoiden otetut tilastot ovat maista, jotka ovat tarkastelujaksolla joko käyneet läpi yksityistämisohjelmia ja/tai saaneet houkuteltua merkittäviä määriä kansainvälisiä investointeja. Ainakin Kiinassa ja Brasiliassa tämä on vieläpä tehty perinteisestä valtiovetoisesta kehitysajattelusta ammentaen. Filippiinien ja Turkin tapauksia tunnen huonommin.

Oli luku yksittäisissä maissa mikä hyvänsä, tärkeintä on joka tapauksessa vastata kysymykseen miten maiden itsensä havittelema kehitys syntyy. Silloin puhutaan väistämättä paljon isommista asioista kuin yksittäisistä pääomasijoituksista tai yrityslainoista. Vaikka työpaikoista syntyisikin jossain maissa ja jossain tilanteissa vaikkapa 90 prosenttia yksityiselle sektorille, pitäisi katsoa mitkä valtion linjaukset ja laajemmat kehityskulut tämän ovat tehneet mahdolliseksi.

Suomenkin kehityspolitiittisessa keskustelussa on unohtunut, että IMF:n tilastojen pohjalta tehdyn laskelman mukaan julkinen sektori on investointien suurin lähde suuressa osassa kehitysmaita. Lisäksi ne maat, jotka ovat onnistuneet valjastamaan kansainvälisiä investointeja kehitykseen, ovat tehneet sen osana aktiivista teollisuus-, sosiaali- ja koulutuspolitiikkaa.

Tämäntyyppisillä työkaluilla Suomikin aikoinaan teollistui, vaikka keinot ja toimintaympäristö olivatkin erilaisia.

Yhä vieläkin Suomella on vahvaa ja arvostettua osaamista kyseisillä sektoreilla. Tuhannen taalan kysymys on, onnistuuko hallitus tuhoamaan tämän pitkäjänteisen työn vai saadaanko työtä jatkettua leikkauksista huolimatta.

Suomen hallitus ja kehitysrahoituksen kahdet säännöt

Katri Merikallio kirjoitti Suomen Kuvalehteen hyvän artikkelin Finnfundista ja nettiin jatkojutun, johon itsekin kommentoin pari pointtia. Meillä on eduskunnassa iso joukko kansanedustajia, jotka ovat puheiden tasolla hyvin huolissaan kehitysyhteistyön tuloksista ja läpinäkyvyydestä. Samat ihmiset ovat kuitenkin valmiita siirtämään leikkausten keskellä valtavan summan rahaa Finnfundille, jonka rahankäytöstä on etenkin rahastosijoitusten osalta vaikea saada kunnollista selkoa.

Finnfundin rahastosijoitukset ovat vain hyvin rajoitetusti julkisia. Usein veroparatiiseihin rekisteröidyt* pääomasijoitusrahastot sekoittavat julkista ja yksityistä rahaa ja tekevät sijoituksia aloitteleviin yrityksiin sääntöjensä puitteissa. Finnfund sijoittaa siis kehitysmaihin ja etenkin Afrikkaan sijoittaviin rahastoihin. Suurin osa tiedoista on liikesalaisuuksia, ja avun vaikutusten seuraaminen on siksi erittäin hankalaa ellei jopa mahdotonta. Sivusin teemaa äskettäin myös kepa.fi -sivuston kolumnissani.

Tilanne on absurdi, kun kehitysyhteistyön suurimmat ”kriitikot” ovat vedonneet nimenomaan kehitysavun vaikutusten ja käytön riittämättömään seurantaan. Esimerkiksi nykyinen sosiaali- ja terveysministeri Hanna Mäntylä totesi kaksi vuotta sitten perussuomalaisten lehdelle, että ”Kehitysavun vaikutuksia tai sitä mihin rahaa todellisuudessa käytetään, ei seurata riittävästi, mikä mahdollistaa törkeät väärinkäytökset. Lisäksi kehitysapua myönnetään miljoonittain mitä ihmeellisimpiin ’projekteihin’, joilla ei ole todellisuudessa mitään tekemistä kehitysavun ajatuksen kanssa.”

Harvalla sektorilla rahankäyttöä seurataan ja valvotaan niin raskaalla koneistolla kuin kehitysyhteistyössä. Surkuhupaisaa kuitenkin, että juuri painopisteen siirtäminen Finnfundin rahoitukseen tekee avun seuraamisesta vaikeampaa. Kansainväliset esimerkit pääomasijoitusrahastoista ovat myös näyttäneet, että rahoja on kanavoitu juuri niiden kautta mitä ihmeellisimpiin ”projekteihin”, usein suurille yrityksille ilman kunnollista seurantaa kehitysvaikutuksista.

Kepa.fi:n kolumnini kommentissaan Finnfund toteaa, että se ”on merkittävästi vähentänyt rahastojen osuutta uusissa sijoituksissaan.” Hyvä, jos näin tapahtuu. On myös periaatteessa mahdollista, että Finnfundin rahastosijoitukset ovat parempia kuin joidenkin muiden kehitysrahoituslaitosten sijoitukset – vaikea sanoa.

Läpinäkyvyyden pitäisi kuitenkin olla standardi ja hallituksen kehitysyhteistyön ”kriitikkojen” pitäisi edellyttää omalta kehityspolitiikaltaan samoja läpinäkyvyys- ja tuloksellisuusstandardeja mitä he oppositiossa vaativat silloiselta hallitukselta. Nyt on tehty juuri päinvastoin.


 

* Finnfund on luopunut OECD:n yhteistyöhaluttomiksi nimeämien veroparatiisien käytöstä. Käytännössä OECD:n lista on kuitenkin erittäin suppea, eikä sisällä esimerkiksi Cayman-saaria. Lisätietoja esimerksi tästä HS:n jutusta.

Taistelua 1980-luvun demoneita vastaan?

Suomalainen analyysi yhteiskunnallisista ongelmista on jämähtänyt monilta osin 1980-luvun mielikuviin. Seurauksena voi olla kallista politiikkaa, joka sysää tuleville hallituksille kalliita ongelmia ratkaistavaksi.

Tämä tuli taas mieleen tänä aamuna, kun luin Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen muistelmia 1980-luvun opiskeluvuosistaan ja ”marxilaisuuden samettitakkista alalajia” edustavista sosiologian professoreista.

Jos luin töihinlähtökiireessä oikein, niin Apusen teesien mukaan marxilaiset pitävät sosiologiaa vallassaan, hyvinvointivaltiota ei saa kritisoida ja oikeistolaisia professoreita ei ole, ainakaan tarpeeksi.

Tervetuloa vaan yliopistolle käymään ja katsomaan itse.

Eilinen ei ollut juuri tämän parempi uutispäivä. Kultaranta-keskusteluissa esimerkiksi Outotecin toimitusjohtaja Pertti Korhonen totesi, että ”Suomesta on tehtävä kilpailukykyinen yhteiskunta”.

Samaa virttä kuultiin loputtomiin eduskuntavaalien aikana ja sen jälkeen. Esimerkiksi pääministeri Juha Sipilän mukaan ”olemme säännelleet itsemme henkihieveriin”.

Listaa olisi helppo jatkaa.

Tämä kaikki tapahtuu Suomessa, joka on elinkeinoelämän oman etujärjestön Maailman talousfoorumin mukaan EU:n kilpailukykyisin ja maailman neljänneksi kilpailukykyisin valtio.

Suomessa, joka on Maailmanpankin Doing Business -rankingin mukaan EU:n kolmanneksi helpoin maa harjoittaa yritystoimintaa. Koko maailman vertailussa Suomi on sijalla yhdeksän.

(Indeksiä on kritisoitu aiheesta siitä, että se palkitsee esimerkiksi heikosta työnlainsäädännöstä ja irtisanomisen helppoudesta. Silti Suomi sijoittui näin korkealle.)

Ja edelleen, maassa jossa on EU-maiden tehokkain julkishallinto.

Ihan kuin politiikan ja talouden eliitti olisi vaipunut nuoruutensa tai lapsuutensa 1980-luvulle, ja osoittaisi yhä mieltään näitä 30 vuoden takaisia demoneita vastaan.

Käsillä on valtavan suuria maamme tulevaisuutta muovaavia päätöksiä. Toivoisi, että niitä tehtäisiin parhaan mahdollisen tiedon avulla ja eteenpäin katsoen. Lisäksi toivoisi, että politiikan ja elinkeinoelämän johtajistoa tentattaisiin enemmän perättömien tietojen levittämisestä.

Vääristelevien iskulauseiden huutaminen talouden ja politiikan barrikadeilta käsin on jatkossa vielä entistä helpompaa, jos koulutuksen, tutkimuksen ja tutkimuslaitosten näivettämisen kierrettä jatketaan.

Kärsijöitä on monia, niiden joukossa ovat myös suomalainen innovaatiotoiminta ja järkevä rahankäyttö. Esimerkiksi Konsulttidemokratia-kirjassa osoitimme, kuinka julkishallinnon säästöt ovat johtaneet kustannusten kasvuun ulkoistamisten myötä.

Kun valmiiksi tehokkaasta niistetään, saadaan harvoin vielä tehokkaampaa. Yritysjohtajien jos keiden pitäisi tietää tämä.

Suomessa pitäisi päästä Juha Sipilän mukaan ”kitinästä uudistumisen mielialaan”. Kiinnostava kysymys on, kuka kitisee ja mistä?